Yli-ihmisten sali.

Olen nimennyt salin jossa käyn "yli-ihmisten saliksi". Ihan vaan sen takia koska siellä haiskahtaa hien sijaan täydellisyys. Se on aika ällöttävää.

Vaikka se ärsyttää, silti nyt uusin salijäsenyyteni kyseiselle salille lähinnä välimatkan takia. Se on 5 min kävelymatkan päässä kotoa, ja siellä on oikeasti mielettömän hyvät ryhmäliikuntatunnit ja muutenkin siistiä (ja ne suihkut on to die for). 

Mutta siis takaisin siihen ärsytyksen pariin. Ne ihmiset jotka siellä salilla käy on selvästikin yli-ihmisiä. Naiset on sellaisia joita chick-lit kirjallisuus on täynnä: niillä on varmasti mediaseksikkäät ammatit (kuten pr-ala, media, investointipankkiiri), ne kuntoilee ilman että ne hikoilee, ja kroppa pysyy timmissä kunnossa vaikka ne kuntoilee ilman hikoilemista. Sen lisäksi että ne näyttää astelleen salille suoraan jostain vaatemainoskampanjasta, ne käyttää urheiluvaatteita joita ei varmasti ole hankittu alesta TKmaxista. Sitten ne sosialisoi niiden salilla käyvien täydellisten miehien kanssa jotka ovat juuri sopivan bodattuja jotta vielä mahtuvat Armanin-pukuihinsa ja luultavasti työskentelevät Cityssä. Tämän urheilusession jälkeen ne menee täydellisiin koteihinsa (tai vaihtoehtoisesti drinkeillä, koska ne ei hikoile) ja alottaa aamulla kaiken uudelleen. Ehkä tässä näkyy se Lontoon kilpailuhenkisyys samalla tavalla kun työelämässä...Nopeammin, paremmin, korkeammalle. 

Sitten olet sinä. Joka juoksee tälläisen pariskunnan välissä. Olo on kuin ruotsalaisella lihapullalla kiinteiden saksalaisten bratwurstien joukossa. Yrität vetää vatsaa sisään, ja olla hengittämättä liian raskaasti. Nostat vähän juoksuvauhtia jotta edes näyttää siltä että pystyt johonkin. Katsot empaattisesti toista sinunlaistasi raukkaa joka on eksynyt tänne salille. Thank god, yksi yli-ihminen vähemmän. Pahinta tässä on se, etten sentään edes ole ihan rapakunnossa, vaan kyllä sentään jotain jaksan tehdä (tai ainakin uskottelen niin).

Mistä tämä ärsytys omaa salia kohtaa on sitten tullut? No niistä viikottaisista Body Attack-tunneista jolla käyn. Tunti koostuu maailman yksinkertaisimmista askelkuvioista: haarahypyistä, juoksusta, grapevinestä ja paikallaan astelemisesta. Ja silti sekoan askelkuvioissani. Sit sun edessä hyppelehtii semmoinen gasellisäärinen mimmi joka näyttää siltä että se harrastaa vapaa-ajallaan (luultavasti huvikseen) rytmistä kilpavoimistelua ja jonka jalka nousee niin korkealle kattoon että ihan huimaa. Ja tunnin loppupuolella kun et saa enää omaa jalkaa nousemaan edes sitä 5 cm maanpinnasta, niin tämä mimmi vaan lisää tahtia.
Sen lisäksi tunnille tuli tänään mun viereeni heilumaan sellanen Vampire Diariesin Damonin (ja nyt kaikki suut suppuun siitä kuinka kökkö sarja se on) näköinen komistus. Onneksi sen rytmitaju oli kuitenkin samaa luokkaa kuin Kanki Kaikkosella, joten kerrankin joku muu meni enemmän sekaisin kun minä. Melkein aloin nauramaan evil laughteria vieressä. 

Joku voisi kysyä sitten että mitäs lihapulla raahat sitten olemuksesi sinne salille? Noh, koska, tavoite olisi tietty olla joku päivä yksi niistä mimmeistä jotka liikkuu hulluna hikoilematta. Ja että jalka nousisi sievästi (ei pakottamalla niin että nikamat nyrjähtää) taivaisiin.

Sen takia varasinkin paikan jo ensi viikon Body Attack-tunnille. Toivottavasti Kanki Kaikkonen tulee pitää mulle epärytmistä seuraa.

P.S. Ei tätä kirjoitusta nyt turhan vakavasti tarvitse ottaa, sali on oikeesti ihan kiva, ja tänään sekosin vaan kerran askelissani!

Kuvat: googlen kuvahaku