Mielipiteitä sosiaalisesta mediasta, vähän älypuhelimista ja niiden käytöstä

"We do not have WIFI.

Talk to each other.

Pretend it's 1995"

Olen lukenut viime aikoina hyviä kirjoituksia sosiaalisesta mediasta eri näkökulmista. Esimerkiksi tämän Eveliinan kirjoituksen instagramista ja tykkääjistä. Ollaan myös puhuttu sen käytöstä paljon miehen kanssa viime aikoina sekä vanhempieni kanssa kun olin joululomalla Suomessa. Asiasta on varsinkin mielenkiintoista keskustella isäni kanssa joka ei ole missään sosiaalisessa mediassa ja omistaa vielä sellaisen vanhan kunnon iskunkestävän Nokian puhelimen.

Mielestäni sosiaalisesta mediasta ja puhelimen käytöstä tehdään välillä liian iso mörkö mediassa. Mutta (ja tämä on iso mutta) ehkä kuitenkin jutun juju piilee siinä, että ainakin omasta mielestäni sosiaalisessa mediassa on monta hyvää juttua niin kauan kun sen käyttö on järkevää. Puhuisinkin siis ehkä enemmän järkevän sosiaalisen median/puhelimen käytön puolesta kun, että kaikki sosiaalisen median käyttö on pahasta ja korruptoi nuorison (sillain kärjistetysti).

Näen monta hyvää puolta sosiaalisessa mediassa. Whatsappin kautta pidän päivittäin yhteyttä ystäviini joka on mielestäni erittäin tärkeää. Facetime taas mahdollistaa sen että pystyn esimerkiksi pitämään yhteyttä mummini kanssa melkeinpä viikottain ilman kalliita puhelinlaskuja. Tosin odotan vieläkin sitä päivää, että mummi oppii pitämään Ipadiansa pystyssä ilman, että hänen peukkunsa peittää kameran. Facebook päivitykset (ja blogi) mahdollistavat sen että perheeni ja läheiset kaverini tietävät suurinpiirtein kuulumisiani vaikkei joka päivä oltaisiinkaan yhteyssä. Ja tietysti ne mahdollistavat sen että tiedän suurinpiirtein mitä kavereideni elämässä tapahtuu vaikken todella ehtisi päivittäin/viikottain vaihtamaan viestejä heidän kanssaan. Instagrammissa tykkään jakaa kuvia ihan vaan koska se on mielestäni kivaa. Tosin siellä olen taas hyvin tarkka mitä jaan, koska profiilini on julkinen. Se taitaakin olla aktiviisin kanava jota käytän kuvien jakamiseen. Twitteria käytän ammatillisiin tarkoituksiin ja olenkin monta kertaa sitä kautta löytänyt mielettömän hyviä artikkeleita ja uutisjuttuja. Sitä kautta pystyn hyvin pysymään tahdissa oman alani uutisten ja raporttien kanssa.

Näen siis sosiaalisessa mediassa monta hyvää puolta, varsinkin tälläiselle henkilölle joka asuu toisessa maassa ja kaukana kavereista ja perheestä. Se auttaa pitämään yhteyttä ja tuntemaan siltä että on lähellä heitä (vaikkakin virtuaalisesti ja mikäänhän ei siis voita sitä että heitä ihan oikeasti näkee ja pystyy keskustelemaan ihan todellisessa elämässä).

Mutta, kuten sanottua, mielestäni kohtuus kaikessa. Meille on esimerkiksi miehen kanssa (ja perheen kera) sellaisia kirjottamattomia sääntöjä mitä tulee puhelimen käyttöön. Sitä ei esimerkiksi oteta ikinä esiin illallispöydässä tai jos olemme ravintolassa nauttimassa illasta. Joo, käytän puhelinta aktiivisesti kamerana joten saatan napsaista yhden tai pari kuvaa mutta sitten puhelimen menee takaisin piiloon. Silloin kun syödään niin keskitytään toisiimme. Poikkeus tästä on aamupala pöytä jolloin luemme usein uutisia puhelimesta omilla tahoillamme. En tosin edes pystyisi aamuisin keskittymään mihinkään vaativampaan!

Tykkään ottaa paljon kuvia muistoksi ja tähän tarkoitukseen käytän usein puhelinta. Puhelimen kameralla on kiva räpsäistä nopeasti kuva muistoksi jostain tilanteesta. Tuskin koskaan kuitenkaan lataan suoraan sillä hetkellä kuvaa esimerkiksi Instagramiin. Riippuu tilanteesta. Joskus saatan ladata sen heti jos hetki on sopiva, joskus vasta monta tuntia myöhemmin. Sen takia huomaan että en ole ikinä päässyt oikein sisälle esim. Snapchatin tai Instagram Storyn käyttöön. Sellainen multitaskaaminen tuntuu olevan liian hankalaa minulle. Nimittäin tuntuu että en pysty olemaan läsnä siinä hetkessä jos yritän laittaa suoraan videota tai kuvaa noihin kanaviin. Se on liian "live" toimintaa minulle. Minulle sopii paremmin nopea kuvan räpsäisy ja sitten sen katsominen/lataaminen sosiaaliseen mediaan myöhemmin. Tällöin pystyn keskittymään parhaiten itse hetkeen. Minulle on tärkeää myös etten elä elämääni pelkästään kameran linssin läpi vaikka kuvia tykkäänkin paljon ottaa.

Mielestäni oma puhelimen käyttö on pysynyt kohtuudessa mutta voin silti myöntää että välillä puhelimen kanssa tulee räpläiltyä ihan liikaa ja turhaan. Sen vuoksi teimmekin yhdessä miehen kanssa muutaman ns. "uuden vuoden lupauksen".

1)Puhelimet jätetään yöksi latautumaan käytävälle

Meillä on ollut tapana pitää puhelimia latauksessa yön yli sängyn vieressä. Se tarkoittaa että niitä tulee usein katsottua illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä. Tekosyinä oli se, että ne toimii herätyskelloina ja aamulla muka herää paremmin kun puhelimen kirkas valo herättää väkisin. Minulla ei onneksi ole ikinä iltaisin vaikea nukahtaa, joillakinhan se puhelimen kirkas valo saattaa häiritä yöunia. Kuitenkin, todettiin että tämä on ihan turhaa, meillä on nykyään kirkasvalolamppu joka toimii myös herätyskellona. Nykyään meidän puhelimetkin makaa käytävällä latautumassa josta ne otetaan vasta esiin kun lähdetään syömään aamupalaa ja lukemaan uutisia. Ei sitä puhelinta tarvitse heti aamulla ensimmäisenä avata.

2) Vähemmän puhelimen räpläämistä iltaisin

Sen ajan voi käyttää paremminkin, vaikka lukemiseen. Tämäkin on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Tosin me kyllä tehdään jo iltaisin kaikkea muutakin mutta on meillä kyllä molemmilla vähän tapana salilla käymisten ja ruokailuiden jälkeen vain istua sohvalle ja sitten tunti helposti vierähtää siinä kun on katsonut ties mitä koiravideoita puhelimelta.

Lisäksi vielä pistin melkein kaikki ilmoitukset pois päältä jottei puhelin koko ajan huuda jos Facebookissa tapahtuu jotain tai Instagrammissa joku tykkää sinun kuvasta (koska olenko ainut jota rupee häiritsee että näyttö on täynnä ilmoituksia ja puhelin on pakko avata että ne poistuu?). 

Näillä tavotteilla on siis alkanut meidän vuosi! 

Ihana, uusi arki

Noin 1,5 vuoden ajan kävin töissä Coventryssä Derbystä käsin. Junamatkaan meni vähintään 1,5 h suuntaansa, usein enemmän kun junat olivat myöhässä. Tämän päälle pistettiin vielä n. 15 min ajomatkaan meidän asunnolta juna-asemalle. Päivittäin kulutin siis melkein neljä tuntia matkustaen töihin tai sieltä takaisin. Lähdin yleensä siinä klo.7.30 kotoa ja kotiin tulin yleensä siinä 18.30-19.30 riippuen hieman päivästä. Tajusin kyllä sen silloinkin ettei se ollut pitkällä aikavälillä millään tavalla ylläpidettävä elämäntapa mutta meidän muutto vaan hieman erinäisistä syistä venyi. Kun tulet kotiin siinä keskimäärin seitsemän pintaan joka ilta niin eihän siinä kamalasti ehdi illassa tehdä jos illallistakin pitäisi ehtiä tekemään. 

Ei ollut myöskään ikinä mikään salaisuus etten viihtynyt vanhassa asuinkaupungissamme Derbyssä. En vain tykännyt. Mielestäni siellä oli tasan yksi kiva katu ja sijaitsi lyhyen matkan päässä Peak Districtin kansallispuistosta, mutta siihen ne hyvät puolet loppuikin. Kaupunki itsessäänkin oli ruma ja valitettavasti hieman turvaton. Rikollisuus on aika korkealla Derbyssä ja silloin kun jaksoin raahautua lenkille niin sekään ei ollut kivaa kun vaan huudeltiin perään törkeyksiä. Kaikenkaikkiaan en siis vain ollenkaan viihtynyt siellä. 

Kaksi asiaa on muuttunut sittemmin. Ostimme asunnon ja muutimme pois Derbystä pienempään Lichfield-nimiseen kaupunkiin. Sen lisäksi vihdoinkin investoin itselleni auton. 

Ja voi vitsit miten elämänlaatu voikaan muuttua ihan hetkessä. Yhtäkkiä on aikaa tehdä asioita iltaisin. Työmatkat lyhentyivät radikaalisti. Olo on onnellinen uudessa kotikaupungissamme. Viihdymme täällä niin hyvin. Ihmiset on ystävällisiä ja kaupungissa vallitsee ihanan yhteisöllinen fiilis. Ihan erilainen kuin Derbyssä. Sanoinko jo kuinka ystävällisiä kaikki on?

Olen nyt muuttanut työaikoja hieman siten että menen töihin aikaisemmin ja lähden aikaisemmin. Olen ollut usein kotona jo viiden maissa ja istunut nojatuolille ja ihmetellyt mitä sitä tekee kun on niin hirveästi aikaa? Olenkin siis alkanut ottamaan enemmän iloa irti meidän salijäsenyydestä. Testaillut eri tunteja ja nauttinut siitä että vaikka kävisinkin iltaisin salilla niin silti jää tarpeeksi aikaa tehdä muutakin. Kuten syödä sitä illallista ja kirjoittaa vaikka blogia. Tai lukea kirjaa. Kuten olen esimerkiksi tänä iltana tehny. Kotikin on siistimmässä kunnossa kun yleensä kun aikaa on siivota myös iltaisin. Toisinsanoen elämänlaatu on parantunut ihan huomattavasti kun arkipäivät ei mene kaavalla: herätys, töihin, kotiin, illallista, nukkumaan. Meitsi on niin tyytyväinen!

Olen aina uskonut siihen, että jos vain suinkin pystyy niin täytyy tehdä muutoksia omaan elämäänsä jos ei ole tyytyväinen siihen. Jeps, meillä kesti kaikenkaikkiaan yli vuosi tehdä nämä muutokset, mutta oli se kyllä kaikki tämän arvoista. Tästä on hyvä jatkaa!

Reissunjälkeisiä mietteitä

No niin, nyt on lomat lomailtu. Tai ainakin hetkeksi. Kolmen viikon päästä aloitankin jo kesälomani Suomessa!

Palattiin eilen illalla myöhään Bratislavasta ja täytyy kyllä myöntää että kun on ollut viikon sisään niin Bakussa, Lontoossa kuin Bratislavassa, niin olipa kyllä kiva tulla kotiin eilen! Vaikka niin tykkään matkustamisesta, niin on siinä omassa kodissa ja tutussa arjessa puolensakin!

Bratislavassa oli kivaa ja samalla reissulla ehdittiin käydä myös Wienissä. Blogiin on siis varmaan piakkoin tulossa juttua näistä kaikista reissuista, heti kun löytyy vaan aikaa niiden kirjoittamiseen. Jotenkin meidän reissua leimasi koko ajan sellainen pieni sähläys. Me ei yleensä suunnitella mitään reissuja ihan pilkun tarkalleen, vaikka mies excel-taulukkojansa rakastaakin, mutta tämä matka oli kyllä niin täynnä sähellystä suuntaan jos toiseenkin. Siinä vaiheessa kun juostiin katuja pitkin kamojen kanssa yrittäen etsiä taksia keskellä Bratislavan teollisuusaluetta jotta ehditään koneeseen, kirosin kyllä meidät molemmat ihan alimpaan maanrakoon. Mutta hei, onneksi sentään ehdittiin koneeseen.

Me käytiinkin yksi ilta suhteellisen syvällistä keskustelua miehen kanssa drinkkien ääressä, bratislavalaisessa panimossa istuen tästä koko matkustelu jutusta. Nyt kun ollaan sitomassa itsemme taas yhteen ekstra maalliseen omaisuuteen (eli omaan taloon), mietittiin tätä koko paikoilleen asettumista ja matkustamista. Niin monta vuotta kun tässä on mennytkin meidän parisuhteemme aikana, että olemme muuttaneet (yleensä erikseen) paikasta ja maasta toiseen, olemme nyt asuneet Derbyssä jo melkein kaksi vuotta. Se on pisin aika missä olen itse asunut yhtäjaksoisesti sitten sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Ja kohta meillä on toivon mukaan ihan oma koti, joka sitoo meidät uuteen kaupunkiin melkoisen pysyvästi.

Rajoittaako tämä nyt sitten meidän matkusteluita ja ihmeellisiä päähänpistoja jos yhtäkkiä haluttaisiin muuttaa vaikka ihan toiseen maahan? Mies oli sitä mieltä että nyt meidän vapaat nuoruusvuodet on ohi (ehkä hieman kärjistetysti sanoen) ja nyt ollaan sitouduttu lähiö-elämään. Noh, ei nyt ehkä sentään. Asunnonhan voi aina vuokrata eteenpäin ja matkustukset on ollut rajoittuneita jo jonkin aikaa vakituisten töiden takia.

Vaikka kuinka rakastankin matkustamista niin vielä enemmän rakastan nykyistä "tasaista" elämääni. Joo, tottakai joskus (yleensä marraskuussa) tulee aina sellainen olo, että tekisi mieli vaan jättää kaikki taakse ja muuttaa Karibialle. Mutta todellisuudessa niin monen matkalaukku vuoden jälkeen ja niiden epävarmojen elämänvaiheiden tuoksinnassa kun ei tiennyt minne muuttaa parin kuukauden kuluttua, nautin täysillä tästä tunteesta, että meillä on ns. todella tasainen elämä joka on sidottu yhteen paikkaan ainakin seuraavaksi viideksi vuodeksi (koska minähän juonin että muutettaisiin takaisin Suomeen jossain vaiheessa). Lomia kuitenkin löytyy, joten pystytään varmasti matkustelemaan tulevaisuudessakin joten ei tämä tasainen ja vakiintunut "lähiö-elämä", tätä poissulje.

Yritän muistuttaa itseäni taas tästä postauksesta ja hetkestä seuraavalla kerralla kun haikailen irtiottoa! Kuitenkin yhteenvetona sanottakoon, että onpa mukava taas olla kotona! Vielä mukavammiksi siitä tekee sen, että taas meidän asuntokauppahommat ovat nytkähtäneet eteenpäin ja toivon mukaan voin jo kohta ihan oikeasti ruveta pakkailemaan asuntoamme muuttoa varten!

Keväisiä mietintöjä

Tämä kevät on mennyt ihan mieletöntä vauhtia. En edes tajua että ollaan jo huhtikuun melkein loppupuolella ja kohta on meikäläisen synttäritkin. Paljon on tietysti meneillään asioita tällä hetkellä meidän elämässä jotka pitää kiireisenä, päällimmäisinä niistä tietysti se asunnonosto. Siihen kun lisätään vielä kiireiset ajat töissä niin ei ihme että viikot hujahtaa ohi ihan hetkessä. Ensi viikollahan on jo vappu?!?

Vapuksi tulikin mukavaa ohjelmaa kun pääsen suuntaamaan Suomeen viettämään pidennettyä viikonloppua. En minä nyt vapusta niin välitä mutta kun täälläkin sattui tuolle ajalle pankkilomapäivä, päätin ottaa "ilmaisesta" vapaapäivästä kaikki irti. Tosin ihan kiva päästä perinteiselle vappulounaalle perheen kanssa, se on aina ollut yksi lempiasioistani vapussa.

Olen tässä miettinyt että meillä ei ole miehen kanssa mitään ulkomaille suuntautuvia lomamatkoja tiedossa. Mun lomapäivät on jo vähissä (ja aion käyttää ne kesälomaan Suomessa) ja kaikki ylimääräinen rahakin menee tällä hetkellä asuntoon ja häihin. Mietin tässä pitkään että ahdistaako tämä ja totesin että ei kyllä. Aivan ihania juttuja meillä on edessä ja jos se tarkoittaa sitä että tänä vuonna matkustetaan uusiin kohteisiin ulkomaille vähemmän niin so be it. Ensi vuodelle onkin sitten edessä häämatka joka varmasti tulee olemaan eeppinen joten eiköhän se kompensoi tämän vuoden kuivaakautta matkustuksen suhteen. Välillä pitää tehdä valintoja ja meille meidän uusi koti (ja ensi vuonna koittavat häät) ovat tällä kertaa ilmiselvä valinta. Tosin, ehkä me kuitenkin yritetään tehdä joku ihan pieni viikonloppureissu jossain vaiheessa....vaikka sitten Dubliniin jonne saa todella halpoja lippuja täältä.

Muutenkin tässä on paljon kaikkea kivaa suunnitteilla. Jeps, täytyy kyllä myöntää että asuntoasiat aiheuttaa tällä hetkellä enemmän harmaita hiuksia kun olisi sallittua tälläiselle 28-vuotiaalle tyypille, mutta jotenkin toivon että saataisiin ne kuntoon pian. Minä en ole parhaimmillanikaan maailman kärsivällisin tyyppi joten kun asunnonosto ja kauppakirjojen vaihto on näin tehotonta hommaa niin hermohan siinä menee. Viimeksi eilen en tiennyt mitä tehdä kun otti niin rankasti päähän. Asianajajamme on tähän saakka hoitanut hommansa ihan hyvin mutta tänään hän vihdoin sitten päätti kertoa että tässä menee vielä 6-8 viikkoa ennenkun saadaan kauppakirjat allekirjoitettua. Ja me kun ollaan koko ajan luultu että tässä ollaan ihan loppusuoralla ja maksimissaan menee pari viikkoa. Ja tämä aikamääre ei edes johtunut asianajana suuresta työmäärästä vaan koska "nämä on meidän asianajaja yhdistyksen aikamääreet". Koska näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään ja turha meidän on muutta meidän tapoja. VOI ELÄMÄ ETTÄ MENEE HERMOT!

Jos ei oteta huomioon sitä kuinka asunnon kanssa menee hermot, niin kesää kyllä odotan jo innoissani! Otan tällä kertaa jo kesälomani kesäkuussa ja pääsen pitkästä aikaa viettämään juhannusta Suomessa, mikä on oikein kiva juttu! Muuten kesälle pitäisi keksiä joitain kivoja retkiä täällä kotimaassa...

Täytyy myöntää että tällä hetkellä on muutenkin niin positiivinen meno päällä - veikkaan kyllä että nämä upeat kelit on vaikuttanut siihen aika paljon! Nyt jo parin viikon ajan on ollut ihanan aurinkoista ja lämpötilat huidelleet siinä +17 asteen tienoilla. Siihen kun vielä lisätään kokoajan lisääntyvä valoisuus niin arkipäivät tuntuu taas hieman helpommilta.

Tälläinen avautumispostaus siis taas tähän väliin, ihanaa kun kesä tulee!

"Arki on extreme-laji"

"Vaikka arki on ennemminkin harmaan viisikymmentä väriä kuin kirkasta ilotulitusta, sillä on kultaisemmat reunukset kuin yhdelläkään huippuhetkellä. Arki on sitä, minne mieli kaipaa pitkiltä lomilta, minne sydän turvaa hädässä. Se on kädenojentamista, sadastuhannes hiekkakakku, uudelleen samojen sotkujen siivoamista ja juhlamokkien tavallista tuoksua aamunpimeässä keittiössä."

Maaret Kallio, Helsingin Sanomat 23.03.2015

Tänään olen monta kertaa ajatellut kuinka totta tuo otsikon lause on. Aamulla juna oli niin myöhässä, että pääsin töihin vasta klo.10.30 (yhdeksän sijaan). Illalla töistä lähtiessä juna joka minun oli tarkoitus ottaa Coventrystä Birminghamiin oli peruttu. Vaihdoin junaa Birminghamissa ja seuraava matkanpätkä ja junamatka myöhästytti matkaani 45 min. Periaatteessa olin siis koko päivän myöhässä junien vuoksi. Melkein teki mieli itkeä kun otti päähän niin paljon. Ja jottei se kuulostaisi liian dramaattiselta, niin lähinnä nämä junan turhautumiset myöhästyttää koska se on melkein jokapäiväinen tapahtuma. Täytyy myöntää että muutto ei voi saapua enää liian aikaisin. Koko junamatkan ajan hapuilin sellaista zen-mielentilaa. En usko että onnistuin siinä hirveän hyvin koska vieläkin ottaa päähän. Seuraavaksi pitäisi täytellä kompensaatio lomakkeita jotta saan edes jotain hyvitystä näistä myöhästymisistä. 

Maaret Kallion tämänpäiväinen blogikirjoitus Helsingin Sanomissa "Arki on vaikein extreme-laji" iski juuri oikeaan paikkaan. Kallio kuvasi mielestäni loistavasti arjen haasteita ja kuinka se oikeasti tuntuu välillä vaikeimmalta extreme-lajilta tässä maailmassa. Mutta sitten tuo lainaus jonka kirjoitinkin tämän tekstin alkuun kuvasi mielestäni omat ajatukset arjesta niin täydellisesti.

Kyllä. Tänään on ottanut päähän. Ottaa päähän kun junat on niin myöhässä että kotona olen vasta myöhään illalla ja tuntuu että elän vaan viikonlopusta viikonloppuun. Tuntuu että aamuisin väsyttää ja ikinä ei ole aikaa mihinkään. Ja meillä ei ole edes lapsia (joka kuulemma takaa vieläkin kiireisimmän arjen).

"Sinunkin elämäsi pohja on rakennettu vanhempiesi kykyyn elää arkea. Niihin toistuviin hetkiin, jossa iloasi on eletty mukana, suruusi vastattu lempeydellä tai pelkosi torjuttu sylillä. Elämäsi perusta on rakentunut jauhelihakastikkeelta tuoksuviin perusruokiin ja arki-iltojen nukkumaanmenohetkiin.

Vaikka toivoisit huippukokemuksia, toivo sitäkin sitkeämmin hyvää perusarkea."

Toisaalta voin vaan ajatella kuinka kiva arki minulla loppuenlopuksi on. Viikonloppu koostui huippuhetkistä ja luksuksesta Lontoossa mutta silti oli kiva palata takaisin kotiin sunnuntai-illaksi. Maanantaina odotti kiva päivä töissä vaikka sinne pääsinkin normaalia myöhemmin junien myöhästymisen vuoksi. Illalla kotiin tullessa mies oli jättänyt minulle lämpimään uuniin illan aterian. Minä vaan lapoin ruuat lautasella ja hän oli jopa jättänyt majoneesin minulle esille koska tiesi kuinka paljon rakastan sitä bataattiranskisten kanssa. Se on minulle osoitus siitä arjen tosirakkaudesta. 

Vaikka yritänkin osaa arvostaa sitä normaalia perusarkea ja olen monesta Kallion kirjoittamasta pointista samaa mieltä, niin minä olen luvannut itselleni että yritän muuttaa arkeani aktiivisempaan suuntaan kun pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. En halua elää vain viikonlopusta viikonloppuun, haluan täyttää myös arkeni kivoilla jutuilla. Joten olen päättänyt että kun toivon mukaan reilun kuukauden kuluttua osoite muuttuu ja työmatkani lyhentyvät, etsin itselleni vaikka jonkun uuden harrastuksen. Tai jotain joka saa minut liikkumaan sohvalta myös arkisin. Joku liikunnallinen harrastus olisi kiva ja todella tarpeellinen. Työkavereiden kanssa jo käydään after workeilla, mikä on kivaa ohjelmaa, mutta sekin helpottuu kun työmatka lyhenee. Saa nähdä miten tässä päätöksessä käy kun vihdoin ollaan päästy muuttamaan, mutta ehdottomasti jotain kivaa pitää keksiä arki-illoiksi. Elämä on liian lyhyt sohvalla rötköttämiseen (vaikka välillä nekin hetket tulee enemmän kuin tarpeeseen). 

Näitä luksushetkiä osaa arvostaa niin paljon enemmän kun elämä on tasapainossa huippuhetkien ja hyvän perusarjen välillä

#Make it happen - Asiaa naisista ja tasa-arvosta

"In my moments of doubt,

I've told myself firmly:

If not me, who?

If not now, when?

Emma Watson

Tänään 8. maaliskuuta vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Minä en odota kukkia tai huomionosoituksia tänä päivänä - toivon sen sijaan että jonain päivänä vielä voimme hylätä ajatuksen tälläisestä päivästä koska se tuntuisi hassulta "huomioida" vain toista sukupuolta tällä tavalla.

Kansainvälinen naistenpäivä tuo huomiota sille epätasa-arvoisuudelle jota me vielä koemme sukupuolten välillä tässä maailmassa. Naistenpäivän tarkoituksena on nostaa esille se edistys jota tasa-arvo asioissa on tapahtunut, mutta myös huomioida vielä ne vallitsevat epäkohdat. YK:n tämän vuoden naistenpäivän teema on "Empowering women - empowering humanity: picture it!". Teema juhlistaa sitä, että vielä jonain päivänä naisilla ja tytöillä on mahdollisuus osallistua täysiarvoisesti yhteiskunnan joka osa-alueen toimintaan.

Statistiikat osoittavat että paljon on vielä työtä tehtävä todellisen tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi. Moni asia on paremmin kun esim. 20 vuotta sitten, mutta keskimääräisesti naiset vieläkin ansaitsevat 10-30 % vähemmän kun miehet. Samasta työstä. Vain 5% Fortune 500- listan yrityksistä johtaa nainen. 1 joka 3 naisesta kokee vielä fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, useimmiten oman kumppaninsa toimesta. UN Womenin johtajan mukaan yksikään maa ei ole saavuttanut sukupuolten välistä tasa-arvoa. Lisää numeroita löytyy täältä.

Miesten ja naisten välinen tasa-arvo (tai sen puute) saa erilaisia muotoja eri puolilla maailmaa. Yksi suurin ja järkyttävin esimerkki on tämä tapaus Intiassa josta on nyt tehty dokumentti. 23-vuotias intialainen tyttö oli ollut bussissa matkalla kotiin kun hänet raiskattiin kuuden eri miehen toimesta. Bussikuskin mielestä tyttö oli itse vastuussa siitä, että hänet raiskattiin koska "kunnon tyttö" ei kulkisi illalla yksin ilman miestä.

Esimerkkejä tästä tasa-arvon puutteesta löytyy ympäri maailman. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin tuoda ne omat henkilökohtaiset näkemykset esiin. Uskon nimittäin että jokainen tyttö ja nainen on kokenut jonkinlaista epätasa-arvoa jossain vaiheessa elämää sukupuolensa vuoksi. Ja vain puhumalla ja kertomalla näistä asioista voidaan toivon mukaan vallitsevaa olotilaa muuttaa. Välillä sukupuolten välinen eriarvoisuus on niin "normi", ettei siihen edes kiinnitä huomioita. Täytyy myöntää että olen itsekin siihen alkanut kiinnittää vasta enemmän huomioita nyt aikusiällä.

Esimerkiksi Economistin uuden tutkimuksen mukaan Suomi on paras maa maailmassa naiselle joka haluaa tehdä töitä. Faktat osoittavat että Suomella menee keskimääräistä paremmin kuin muilla mailla. Silti muistan sen erään kesäpäivän kun olimme menossa baariin kaveriporukalla ja eräs suomalainen mies huoritteli minua. Epäilen että hänen mielestään hän oikeutettu huutelemaan perääni koska minulla oli mekko päällä. Hyväksyttävääkö? Ei todellakaan mutta valitettavan tavallista.

Ns. "catcalling" on melkeinpä normaalia ihan jokapäiväisessä elämässäni. Yleensä miehet näkevät sen olevan täysin hyväksyttävää että he huutelevat ties minkälaisia kommentteja auton ikkunoista minun  kävellessäni kadulla. Auta armias kun menet lenkkikamoissa ulos niin kommentteja tulee kahta kauheammin. Yleensä ne juuri huudetaan raukkamaisesti auton ikkunasta ja sitten ajetaan kovaa vauhtia pois. Välillä kommentit on luokka "hei kaunis" etc. Välillä ne menevät sellaisiin törkeyksiin ettei niitä kannata edes toistaa. Tämä täyttää Brittien lain mukaan seksuaalisen häirinnän merkit ja sen vuoksi sen voisi raportoida poliisille (hankala vaan raportoida mitään kun ne ajaa ohi niin reipasti vauhtia). Yleensä tämä huutelu oikeutetaan sillä perusteella että ei tätä nyt kannata ottaa niin vakavasti. "Enkö muka saisi jakaa kohteliaisuuksia sinulle?" Sori nyt vaan mutta en ota sitä kohteliaisuutena että huutelet sun auton ikkunoista mielipiteitäsi mun takamuksesta kun minä olen lenkillä tai menossa töihin. Tälläisestä katuhuutelusta löytyy ihan lukuisia esimerkkejä ja tämä on vain pieni pintaraapaisu tähänkin asiaan.

Mitä siis haluan tällä tekstilläni sanoa? Henkilökohtaisesti haluaisin kulkea ja kävellä kadulla rauhassa ilman että perääni huudellaan ja vihjaillaan vaikka mitä ehdotuksia. Haluaisin että tulevaisuudessa mahdollinen tyttäreni saisi kävellä myös pelotta kadulla. Tuollaiset kommentit nimittäin tekevät olon harmittavan epämukavaksi ja usein myös turvattomaksi. Haluan että naiset saavat samaa palkkaa tekemistään töistä kun miehet ja että heillä on samat oikeudet edetä urallaan kun miehillä. Haluan tuoda esille sen näkökulman, että tulevaisuudessa meillä ei toivon mukaan ole tarvetta pitää erityisesti naistenpäivää koska se olisi vaan outoa juhlia toista sukupuolta.

Ja ennenkaikkea haluan tuoda esille sen, että jos minä, kaikinpuolin etuoikeutetussa maailmassa kasvanut nainen kokee tälläistä kohtelua vain sukupuolensa vuoksi, niin voin vaan kuvitella kuinka vaikeata se on muilla maailman naisilla. Jos minulta evättäisiin pääsy peruskoulutukseen tai pakotettaisiin naimisiin ala-ikäisenä. Tai minua syytettäisiin siitä että raiskaus oli oma vikani kuten tässä Intian tapauksessa. Kyllä. Paljon on vielä tehtävää. Ja en edes aloittanut siitä kuinka miehetkin pitäisi tässä asiassa huomioida.

Viimeisimpänä suosittelen katsomaan tämän Emma Watsonin puheen, jonka hän piti viime syksynä kun YK lanseerasi heidän uuden HeforShe kampanjan. Suosittelen.




Niin, tiedättekö muuten koska kansainvälistä miestenpäivää vietetään? En minäkään tiennyt kunnes tarkistin (tiedoksi, sitä vietetään 19.marraskuuta).

P.S. Pahoittelut jos teksti ontuu hieman, tätä oli jotenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa suomeksi.

Miten muutto Skotlantiin opiskelemaan muutti elämäni

Vanhempani kuulemma tiesivät heti minun syntyessä että heidän tyttärensä tulisi luultavasti asumaan joku päivä ulkomailla. Sen takia he katsoivat parhaakseen nimetä minut Lauraksi Siirin sijaan. Ja kyllähän he olivat oikeassa (niinkuin vanhemmat yleensä on). Siis siitä ulkomailla muuttamisesta, ei nimestä. Siiri on mielestäni edelleen ihan kiva nimi. Tiedä sitten mistä se kaikki sai alkunsa, se että päädyin ulkomaille asumaan. Ehkä siitä kuinka asuin ensimmäiset pari vuotta elämästäni jo Englannissa tai ehkä se tapahtui vasta myöhemmin. 

Ystäväni Annika pohti taannoin kuinka merkittävä hänen vaihto-oppilasaikansa Argentiinassa. Se sai minut pohtimaan miten loppuenlopuksi Skotlantiin muutto vaikutti elämääni. Kohtalo kuljettaa ja tässä tapauksessa kohtalo kuljetti minut ulkomaille melkoisen pysyvästi niinkuin vanhempani silloin 27 vuotta sitten arvelivat.

Olen ennenkin blogiin kirjoitellut, että muutto Skotlantiin opiskeluiden perässä ei ollut mikään itsestäänselvä päätös. Se tapahtui vähän vaivihkaa, ja vielä lähtöpäivänäkin asenteeni oli enemmän sellainen, että "katsotaan nyt mitä tästä tulee, ehkä palaan takaisin Suomeen puolen vuoden jälkeen". 

Skotlannissa tapasin Annikan, Politics & International Relations societyn pubi visailu illassa, Briteissä kun oltiin. Annikan kanssa ollaan pidetty yhtä siitä lähtien, nyt jo kahdeksan vuoden ajan. Annikan kautta olen myös tutustunut moneen muuhun ihanaan ihmiseen joita saan tänä päivänä kutsua ystävikseni. Kuka olisi arvannut että pitää lähteä Skotlantiin saakka jotta löytää ystävän joka on kotoisin myös Suomesta?

Päätin ensimmäisenä opiskeluvuonna hakea vaihtoon, ja laitoin ykkösvaihtoehdoksi Brittiläisen Kolumbian yliopiston Kanadassa. Toista vaihtoehtoa en edes enää muista, mutta maaliskuussa 2008 sain tietää että pääsin vaihtoon kolmanteen vaihtoehtooni, Queensin yliopistoon Kingstonin kaupungissa Kanadassa. Ja hupsista, sattumalta Annika pääsi myös samaan yliopistoon vaihtoon!

Elokuussa 2008 me sitten muutettiin molemmat 8 kuukaudeksi Kingstoniin. Asuttiin Annikan kanssa samassa opiskelija-asuntolassa joka oli pääosin tarkoitettu juuri meille vaihtariopiskelijoille. Minä punkkasin kolmannessa kerroksessa, Annika kerrosta alempana. Pari päivää muuton jälkeen menin Annikan kerroksen keittiöön (me oltiin päätetty kokata aina yhdessä koska oltiin molemmat ihan sairaan laiskoja kokkeja) jolloin törmäsin sellaiseen melkein kaksimetriseen skottipoikaan. Yritin sitten vääntää hänen kanssa jutunjuurta mutta hyvin pian tajusin ettei siitä tule mitään koska en ymmärtänyt hänen puheestaan mitään. Tuijotin häntä hölmönä suu auki ja toivoin ettei tämä Skotti kysyisi minulta mitään,jolloin paljastuisi etten oikeasti ymmärrä hänen puheestaan mitään. Pakenin pian paikalta ja menin ilmoittamaan Annikalle, että "kamalaa kun täällä on hirveästi Brittejä. Törmäsin juuri yhteen Skottiin sun keittiössä ja en ymmärtänyt sen puheesta mitään". Muistan silloin ajatelleeni etten halunnut hirveästi Brittien kanssa kaveerata, ja toivottavasti tämän kyseisen Skotin kanssa ei tarvitsisi hirveän useasti puhua, kun en minä hänen aksenttiaan ymmärtänyt. 

Nyt, helmikuussa 2015, kyseisen tarinan Skotti on kihlattuni ja suunnittelemme häitä kesälle 2016. Kohtalo on jännä juttu. Miten sellainen iso päätös ja vähän huoleton asenne muutosta Skotlantiin johti loppuenlopuksi siihen, että nyt minulla on skotlantilainen mies, suunnittelemme asunnon ostoa Englannista, työskentelen Britanniassa jonne en ikinä kuvitellut jääväni ja päivittäin käyttämäni kieli ei suinkaan ole suomi, vaan englanti. Ja kuinka pienestä tämäkin oli kiinni. Jännä juttu oli muuten, että kyseinen Queensin yliopisto oli myös miehen kolmas vaihtoehto yliopistolistauksessa, eli tämä meidän juttu oli selvästi tarkoitettu. Melkeinpä tähtiin kirjoitettu. Miten vähästä se olisi voinut olla kiinni ettei tavattu.

Sellaista tämä elämä on. En tiedä minkälaiseksi se olisi muuntautunut jos olisin jättänyt Skotlannin väliin, mutta ei se mitään, tässä on nimittäin nyt ihan hemmetin hyvä olla.

Blogeista ja ns. medialukutaidosta

Mun mielestä koko blogimaailma on jotenkin käsittämättömän mielenkiintoinen ilmiö. Uusia blogejahan syntyy koko ajan kuin sieniä sateella ja jokaisella löytyy jotenkin. Itse seuraan pääasiasiassa sellaisia rentoja ulkosuomalaisblogeja ja sitten matkablogeja mutta myös tiettyjä lifestyle-blogeja, varsinkin sisustuksen puolesta. Sisustus on lähellä sydäntäni ja inspiroidun suuresti aina katsoessani kuvia muiden kauniista kodeista. 

Blogeja lukiessa saattaa kuitenkin välillä iskea täysi toivottomuus omaan elämäänsä. Blogeista kun yleensä vaan näytetään kuvia ja tekstiä upeista matkoista, kauniista ja täysin järjestyksissä olevista kodeista, mielenkiintoisista ja innovatiivisista kokkailuista, himoliikkunnoista fitnessruokineen ja kivoista samppanjahetkistä ystävien kanssa ilman stressiä ja huolta tulevasta. Pahana päivänä luet näitä blogeja ja katsot ympärillesi: koti muistuttaa enemmän Ämmässuon roskakasoja kuin siistiä asuntoa, tukassa raasta 5 cm tyvikasu, töissäkin meni kaikki päin prinkkalaa ja ajatus perseen nostamisesta sohvalta lenkillä on täysin ylitsepääsemätön. Mielummin haet suklaalevyn vaan suosiolla kaapista.

 ”Siis miten ton Maijankin koti voi aina näyttää noin kauniilta ja mistä sekin repii ajan ja rahan noihin kaikkiin matkoihin?”. Jokainen meistä varmaan törmää joskus näihin miettisiin omassa päässään – tämä oman elämän esittely kun on kuitenkin noussut estradille jo Facebookin myötä. Voin sanoa että itseäni on ainakin monta kertaa maantai aamuisin ärsyttänyt kun Pirkko siellä pirteänä Facebook statuksessaan toivottaa ”AURINKOISTA MAANANTAITA. Voi kuinka ihana päivä. Mä olen jo käynyt lenkillä ja siivonnut huushollin ja voi ihkua kuinka rakastan maanantaita”. Sori nyt vaan mutta ihan oikeeasti, are you freakin kidding me? Etkö sä joutunut taistelemaan väsyneenä aamuruuhkassa sadan muun idiootin kanssa töihin? Vai olenko minä vaan harvinaisen ankea ihminen?

Minä kuitenkin syyllistyn ihan samaan. Facebookissa kirjoitan yleensä statuksen vain kun jotain todella kivaa ja positiivista on tapahtunut. Tai vaikka kun vietetään äiti-tytär päivää ja siemaillaan samalla skumppaa. Kuinka ihanaa. Blogissakin esittelen omaa elämääni ja yleensä vielä aika positiviisessa valossa. Toivon kuitenkin että pystyn tuomaan esille myös välillä niitä elämän realiteetteja. Joo, arki on kivaa mutta välillä ottaa päähän. Toisaalta jos katson blogini viimeaikaisia tekstejä olen fiilistellyt ihanaa joulutunnelmaa eräässä maalaiskartanossa, esitellyt kuinka ihanasti me koristeltiin yhdessä mun ihku poikkiksen kanssa meidän koti jouluisaksi, kertonut mun super ihanan täydellisestä päivästä Lontoossa ja muistellut kahden vuoden takaista Etelä-Afrikan matkaa koska kohta me lähdetään taas lomalle kohti Afrikkaa. Voi vaaleanpunaiset hattarat ja yksisarviset ponit kuinka ihanaa. 

Samalla olen kuitenkin murehtinut viimeisen kuukauden ajan erästä todella tärkeää deadlinea (joka koittaa ensi viikolla) jota olen yrittänyt valmistella töiden ohessa. Nähnyt unia siitä ja kaikesta joka voi mennä pieleen sen suhteen. Ihmetellyt sitä kotia ja miettinyt miten se on niin vaikeata pitää siistinä vaikka meillä on vain kaksi makkaria (tulin päätökseen että riittää että siellä on olkkari siistinä kun siellä ne kaikki kauniit joulukoristeet on). Viettänyt tunteja ja tunteja junassa kulkien töiden ja kodin väliä, yleensä ollen kotona vasta iltamyöhään kun junat oli myöhässä. Miettinyt että minne ihmeeseenkin me muutetaan ensi vuonna. Kironnut taas byrokratiaa ja erästä sähköyhtiötä joka ei selvästikään halua meidän rahoja vaikka ollaan sinne jo neljä kertaa soitettu. Murehtinut kaikki hoidettavia juttuja ennen kahden viikon päästä koittavaa joululomaa. Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan valita että elämäni olisi jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeata, vaan yritän vaan esittää pointin siitä kuinka kätevää on valita vain ne tietyt jutut jotka siellä blogissa ja Facessa haluaa näyttää muille.

Mistä tämä koko postauksen aihe lähti sitten alkuun? No ensinnäkin eksyin taas yhteen sisustusblogiin juuri sinä päivänä kun huomasin kaikki meidän (teko!!!)kuusen neulaset lattialla ja en jaksanut hakea imuria. Ja sitten siitä eräästä miljoona vuotta sitten bongaamastani keskustelupalstan aloituksesta jossa eräs tyyppi halusi lukea enemmän ulkosuomalaisten blogeja koska ”heidän elämänsä vaikuttaa aina niin täydelliseltä”. Ja siitä jatkui mun muistaakseni aika pitkä keskustelu siitä onko ulkomailla eläminen parempaa ja kuinka ulkosuomalaisbloggarit esittää että heidän elämänsä on parempaa vain sen vuoksi kun he asuvat ulkomailla ja muuta diipa daata.

Haluaisin sanoa että olen aika positiivinen ihminen luonteeltani. En viitsi turhia negistellä ja yritän aina nauttia niistä arjen pienemmistäkin hetkistä. Uskon ja toivon että se asenne välittyy myös blogiini. Toisaalta samalla en yritä esittää mitään muuta mitä elämä on, loppuenlopuksi tämä on kanava missä jaan kuulumisiani perheelleni Suomeen ja välillä tekee mieli kirjoittaa ihmettelyjä siitä kuinka tämä nykyinen rakas kotimaani oli koskaan mikään suurvalta, koska oikeasti, miten nää on ikinä pärjännyt näillä perintellä ja tavoilla? Tai kuinka junat oli taas 500 minuuttia myöhässä ja puurokin maistu pahalta aamulla. Ulkomailla eläminen on ihan  sitä samaa arjen pyöritystä kuin Suomessakin, ei se sen ihmeellisempää ole.

Ja viimeisenä se kaikista rakkain eli medialukutaito. Eiköhän jokainen aikuinen ihminen tajua että niin Facebookissakin tai blogeissa kirjoittajalla on valta esittää asiat juuri niin positiivisesti tai negatiivisesti kun haluaa ja ketään ei kannata sen vuoksi kadehtia. Mietin aina tätä kun katson kuvia jostain täydellisen valkoisesta kodista ja samalla katson omaa sotkuisaa makkariani. Ja sitten mietin että ehkä sekin bloggari on kuvannut vaan sen siistin kulman niiden kodista ja jättänyt ne sukkakasat kuvan ulkopuolelle. Ja niin, näitä sisustusblogehan seuraan juuri inspiraation vuoksi, minkä takia olen itsekin päättänyt että keskityn enemmän siihen mikä on hyvää kodissamme ja rajaan kaikki kauheudet (kuten meidän romuhuoneen) kirjamellisesti mielen ulkopuolelle. Sillähän se ongelma ratkeaa. Voisi muuten toimia tälläinen ajattelutapa muillekin elämän osa-alueille!

Vielä joku päivä ihan piruuttaeni toivotan aurinkoista maanantaita Facebookissa....

Positiivista viikonloppua kaikille ;)

pinterest

"Sä matkustat niin paljon"

Eräs kaverini totesi otsikon lauseen Pietarista otettuun instagram-kuvaani pari viikkoa sitten ja se sai minut pohtimaan matkustustani enemmänkin. 

Erään uusimman tutkimuksen mukaan suomalaiset matkustavat eniten maailmassa, peräti 7.5 matkaa vuodessa. Seuraavaksi eniten matkustivat Jenkit, tosin suurin osa heidän matkoistaan suuntautui kotimaan rajojen sisäpuolelle. Ymmärrykseni mukaan tähän tutkimukseen laskettiin myös suomalaisten reissut omalle mökilleen joten ei ihmekään jos se luku nousi niin korkeaksi! Kolmanneksi sijoittui ruotsalaiset. 

Omasta mielestäni en ole matkustanut paljon tänä vuonna. Viime vuonna matkustin mielestäni aika paljon mutta tänä vuonna määrä on ollut huomattavasti vähäisempi. Toisaalta olen tänä vuonna tehnyt (ja tulen tekemään) muutamia isompia reissuja jotka vaativat enemmän lomapäiviä ja rahaa kun ne pyrähdykset Euroopan sisällä. Sitä tietty vertaa aina omia toimiaan muiden reissuihin ja jotenkin kun tulee luettua paljon matkablogeja niin tuntuu että esim. matkabloggareihin verrattuna matkustan hyvin vähän. 

Minä myös lasken "kunnon" reissuiksi vaan sellaiset ulkomaille suuntautuvat lomamatkat. Ja esim. taannoinen kolmen viikon kesälomani Suomeen ei lukeudu näihin matkoihin mielestäni koska menin viettämään lomaani kotimaahani. Sen takia ja näiden juttujen vuoksi olen tehnyt (omasta mielestäni) tänä vuonna toistaiseksi vain kaksi reissua - Pakistaniin ja Pietariin. Joulun jälkeen tulee kolmas reissu kun lähden Tansaniaan. Tämän lisäksi olen käynyt tänä vuonna kaksi kertaa Suomessa, tiedossa myös kolmas kerta kun lähden takaisin kotimaahani joulunviettoon.

En tiedä oikein miksi en taas laske Brittireissuja matkustukseksi, onhan kotimaan reissutkin samalla tavalla matkoja kun ulkomaille suuntautuvat. Tänä vuonna olen nimittäin erityisesti keskittynyt reissuihin Brittien sisälle ja olen käynyt Cornwallissa, Skotlannissa, Lontoossa, Yorkshiressä, Newcastlessa, Cambridgessä ja lukuisilla päiväreissuilla Peak Districtin sisällä. On ollut todella kiva tutustua laajemmin omaan kotimaahansa, Briteistä löytyy kuitenkin todella monia kauniita paikkoja.

Jos siis laskisi nämä kaikki reissut yhteen - niin ulkomaan, Suomen kun kotimaan reissutkin niin olisin tehnyt  yhteensä 10 matkaa tämän vuoden aikana. Jos lasketaan tulevat reissut siihen mukaan niin vuoden loppusaldoksi tulisi 1 matka/per kuukausi. Näin laskettuna tuo summa kuulostaa luonnollisesti paljon suuremmalta kun jos laskisin vain ne kaksi ulkomaanmatkaa jotka olen tänä vuonna tehnyt.

Millään näillä luvuillahan ei ole sinänsä mitään väliä, minulle on se ja sama kuinka monta reissua teen vuodessa mutta lähdin vain pohtimaan sitä kuinka eri tavalla ihmiset näkee ja kokee asiat. Ystäväni mielestä minä matkustan paljon, omasta mielestäni olen tehnyt tänä vuonna vain kaksi kunnon reissua.

Olisikin mielenkiintoista kuulla miten te koette asiat. Matkustatteko te paljon? Lasketaanko kotimaan reissut mukaan vai vaan ne jotka suuntautuu oman maan rajojen ulkopuolelle?

Inspiraatiota ja asiaa matkablogeista

Olen huomannut että ehkä tässä viimeisen vuoden aikana kategoriana "matkablogit" on kehittynyt ihan hurjasti. Nykyään todella ammattimaisen näköisiä matkablogeja pukkaa ovista ja ikkunoista sisään. Niissä käsitellään hienoja reissuja ja yhteistyökamppiksia. Tietysti matkablogeja on aina ollut mutta jotenkin omaan silmääni ne ovat nyt todella puskeneet esille. 

Ymmärrän kyllä matkablogien suosion hyvin. Luen itsekin mielummin matkablogeja kuin pelkästään matkailualan lehtiä. Lehdissä on kuitenkin se huono puoli että niissä on juuri ne jutut jotka on painettu ja päätetty tehdä. Matkablogeja voi sen sijaan taas sulkea ja avata kiinnostusten kohteiden mukaan. Esimerkiksi matkailun näkökulmasta en ole niinkään kiinnostunut Kiinasta tai vinkeistä siitä kuinka lasten kanssa reissataan, koska Kiinaan minua ei niinkään kiinnosta matkustaa ja lapsia minulla ei ole. Sen takia on hyvin helppo etsiä ja löytää omia kiinnostuksenkohteita vastaavia blogeja matkablogien laajasta skaalasta ja voi lukea ainoastaan niitä itseään kiinnostavia juttuja.

Pariisi, Ranska

Ja toisaalta matkablogeissa  kiinnostaa nimenomaan se persoonallinen ote. Ja se on itseasiassa yksi omista "vaatimuksistani" matkablogien suhteen,  nimittäin vaikkei tarvitse kaikkia syntyjä syvimpiä ajatuksia paljastaa niin on se kivaa, että kirjoittajan persoona tulee esille tekstien takaa. Tällöin tulee sellainen tunne, että lukee jonkun "oikean" henkilön blogia eikä vain lehtiartikkelia. Kirjoista ja lehdistä saa sitä tarkempaa historiaa maasta/kaupungista, matkablogeissa taas eniten arvostan omakohtaisia kokemuksia ja reissutarinoita. Ja se on mielestäni myös vahvuus matkablogeissa, että ihmiset saavat suosituksia kanssareissareilta ja ne tuntuu täten aidommilta kuin mitkään muut suositukset. Ainakin itse uskon paremminkin kaverin mielipidettä reissukohteista kun jotain lehtiartikkelia.

Luen aika useita matkablogeja vain huvin vuoksi ja koska niitä on kiva lukea. Omat reissuni olen kuitenkin yleensä joko suunnittelut todella etukäteen ja tietyn syyn vuoksi tai sitten ne tulee niin viime tippaan että niitä ei ehdi suunnittelemaan. En ole siis toistaiseksi valinnut matkakohdettani kertaakaan sen vuoksi koska olisin lukenut siitä jostain matkablogista (ainakaan tietoisesti). Tämä johtuu usein siitä että lomapäivät on rajoitettuja ja niinkuin sanottu, isommat reissut ennaltamäärättyjä tiettyjen syiden vuoksi (kuten keväinen reissu Pakistaniin kaverin häiden vuoksi). Jos aikaa olisi loputtomasti niin lähtisin mielelläni vaikka Alaskaan josta olen lukenut mielenkiintoisia juttuja esimerkiksi Deep Red Blues-blogista tai Narulelu maailmalla-blogista. Matkablogit tarjoavat kyllä paljon inspiraatiota tulevien matkakohteiden suhteen ja ehkä vielä joku päivä huomaan että olen reissussa paikassa josta olin lukenut jostain blogista ja inspiroitunut.

Reissublogit tarjoavat tietysti myös parhaimmissa tapauksissa tietoa jostain jutusta jota ei ole saattanut koskaan tulla edes ajatelleeksi, esimerkiksi seurasin mielenkiinnolla Annikan vaellusreissua Tour du Mont Blancilla hetki sitten. En ollut ikinä tullut edes miettineeksi vaellusreissua mutta Annikan stoorien lukemisen jälkeen se alkoi toden teolla kiinnostamaan....

Angkor Wat, Kambodza

Tänä kesänä tajusin saaneeni ensimmäisen konkreettisen vinkin jonka olin napannut matkablogista. Nimittäin taannoisella Ahvenanmaan-reissulla kävimme syömässä Smakbynissä josta olin siis ensimmäistä kertaa lukenut Lauran Let's Go-blogista ja totesin että sinne on päästävä kun pääsemme Ahvenanmaalle. Ja oli muuten hyvä vinkki, siellä oli oikein makoisaa ruokaa! Toisaalta taas esim. matkablogeissa esillä olleet hotelliarvostelut eivät oikein itseäni kiinnosta, mutta nehän on helppo skipata aina. Olemme myös pohtineet että lähtisimme ehkä lyhyelle viikoloppupyrähdykselle Dubliniin koska liput on todella halpoja, ja sen takia olenkin hieman vilkuillut Sadun blogia Dublin-vinkkien toivossa.

Miksi sitten lähdin pohtimaan tätä asiaa koko postauksen varren? Varmasti sen takia koska olen mielenkiinnolla seuraillut kuinka matkablogit ovat nyt nousseet todella suosituksiksi ja tämän ovat huomanneet myös yhteistyökumppanit (kumma kyllä kukaan ei ole vielä minuun ottanut yhteyttä ;). Minua harvemmin haittaa lukea näistä yhteistyökamppiksista jos ne sopii blogin linjaan, toisaalta liiallinen mainostaminen vie helposti sen tietyn "kotikutoisuuden" pois josta itse ainakin pidän. Matkablogien tuomat mahdollisuudet on selvästi siis bongattu ja niitä tehdään entistä enemmän ammattimaisemmin.  Tämän vuoksi on siis mielestäni ihan mielenkiintoista pohdiskella näitä asioita ja miettiä että mitä minä kuluttajana etsin matkablogeista (vai etsinkö mitään). Inspiraation lähteenä matkablogit toimivat mielestäni todella kivasti ja varmasti jos olen lähtemässä uuteen kohteeseen saatan tsekata jos muistan jonkun blogistin käyneen siellä hiljattain ja oliko hänellä antaa jotain hyviä vinkkejä.

Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Miksi sinä luet matkablogeja? Haetko vinkkejä vai inspiraatiota tai vaan piristystä harmaaseen talveen?

Lopuksi vielä suosittelen tsekkaamaan uuden matkabloggaajat.fi sivuston - sieltä löytyy kivasti uutta luettavaa jos juuri matkablogit kiinnostavat! 

Autumn edition

Sallitteko jo joka syksyisen "syksyn uudet tuulet" postauksen? Mun mielestä tälläisen tekeminen on ihan hyväksyttävää nyt kun vietetään elokuun vikaa päivää! Ja tosiasiassa olen ollut syksytunnelmissa jo pari viikkoa koska kelit täällä Englannissa on ollut....noh, syksyiset.

Tämä aika on itseasiassa mun mielestä ihan parasta mitä tulee syksyyn. Nimittäin se fiilistely siitä tulevasta vuodenajasta ja kaikenlainen suunnittelu. Tässä vaiheessa on yleensä jo hyväksytty se, että kesä oli mahtava mutta se on nyt taaksejäänyt. Nyt fiilistellään uutta vuodenaikaa, kaivetaan lämpimämmät neuleet kaapista ulos (minähän olen jo sen pari viikkoa joutunut kulkemaan nahkatakin kanssa) ja nautitaan kotona olosta kun koko kesä on menty tukka putkella paikasta toiseen. Kylmät Iced Lattet vaihdetaan lämpimiin Chai Latteihin.

Syksyisin minusta tulee aina sellainen kotihiiri (kuten varmaan monesta muustakin). Kotia voi laittaa taas kuntoon ja ihan hyvällä oma tunnolla lösähtää sohvalle viikonloppuisin ja nauttia sisälläolosta. Kesäisin minulle tulee aina ihan rikollinen olo jos nyhjötän sisällä kun ulkona on upea, aurinkoinen keli. Täällä meillä pitäisikin tehdä oikein suursiivous. Olkkarin sain sentään siivottua eilen ja viritettyä mun uudet, ihanat pallovalot toimintakuntoon. Ne sopii juuri passelisti tähän tulevaan vuodenaikaan. Ostin myös pitkästä aikaa kukkiakin kotiin ja ne sopii värinsä puolesta (poltettu oranssi) hyvin huomenna alkavaan syyskuuhun.

Tämä vuodenaika myös inspiroi tekemään ja innostumaan taas joko uusista asioista tai sitten niistä vanhemmista jutuista. Itse huomaan että innostus tähän blogin kirjoittamiseen nousi ihan uusiin sfääreihin kesäloman jälkeen. Muistikirja täyttyy eri postausideoista (nyt niitä on jo kaksi sivua) ja tekisi mieli vain kirjoitella, fiilistellä ja muokata blogia. Olen myös miettinyt pitäisikö perustaa Facebook-sivut blogille sillä olen nyt tykännyt muutamien blogien FB-sivuista ja huomannut että sehän on aika kiva tapa seurata blogeja. Bannerinkin haluaisin vaihtoon mutta se on aina sellaista hiustenrepimishommaa...Ulkoasua olen alkanut pikkuhiljaa myös muokkaamaan ja lisännyt hieman uusia välilehtiä. Muokkaus jatkuu tässä koko ajan kunhan vaan ehdin ja kykenen niitä ideoita toteuttamaan. Blogin puolella nähdään siis uusia postauksia varmaan melko tiheällä tahdilla!

Syksyyn tarvitaan myös aina niitä ns. uusia tuulia. Nyt kun opiskeluiden pariin ei enää palata niin aika keksiä niitä uusia tuulia jostain muualta. Ajattelinkin vihdoin aloittaa sen kielikurssin jota mietin jo tossa keväällä. Tarkoitus olisi mennä preppaamaan niitä minun espanjankielen taitoja. Saas nähdä mitä siitä tulee. Haluaisin myös kovasti aloittaa jonkun uuden harrastuksen, mutta en ole oikein keksinyt mikä se voisi olla. Harrastuspaikka pitäisi olla jossain lähellä, mielellään se saisi olla jotain kivaa liikunta-aktiviteettia mutta ei mitenkään turhan kallista. Täytyy katsoa josko jotain sopivaa löytyisi.

Tulevalle syksylle pitää saada lisää suunnitelmia aikaiseksi jotta on paljon kivaa tekemistä mitä odottaa. Haluan ainakin käydä mahdollisimman usein Peak Districtillä ihailemassa ruskaa. Olin haaveillut lyhyestä kaupunkilomasta jonnekin Euroopan kaupunkiin mutta olen bookannut jo kolmen viikon loman joulun ja uuden vuoden tienoille koska silloin haluan mennä kotiin Suomeen jouluksi ja uutta vuotta olisi tarkoitus lähteä viettämään Tansaniaan. Toisaalta toivon että saisin otettua pari lomapäivää lokakuussa jotta pääsen katsomaan Jokereiden peliä SKA Pietaria vastaan (Pietarissa). Syksy toisaalta tulee menee varmaan todella nopeasti ohi, eihän tässä ole kuin kolme kuukautta joulukuuhun.

Syksyksi on pakko saada myös uusi kalenteri jotta voi niinkuin ihan kirjaimellisesti kääntää uuden ajanjakson elämässä. Eilen vihdoin löysin sen melkein täydellisen kalenterin ja se sujahti ostoskassiin. Etsin pitkään sopivaa kalenteria mutta kaikissa oli jokin vika. Mun musta Moleskine on palvellut ihan hyvin, mutta halusin nyt kalenterin pirteämmällä kannella ja sellaisen nyt onneksi löysinkin. Olen myös liikaa uppotunut Pinterestin maailmaan ja hurahtanut ruutuihin koska mukaan lähti niin huivia kuin takkiakin josta löytyy ne tutut skottiruudut. Ehkä olen asunut liian kauan täällä Brittien maaseudulla tweed-takkien seassa....

Kyllä syksy on kivaa aikaa ja ihana mukavaa taas kun saa aloittaa ns. uusia juttuja! Onko teillä suuria suunnitelmia tulevaksi syksyksi?


Kuvat: Pinterest-tililtäni

Naisista, työpaikoista ja halusta saavuttaa "kaikki"

"Et sinä tuota lelua halua. Sehän on nukke. Se on tarkoitettu pienillä tytöille. Ethän sinä halua pienille tytöille tarkoitettua lelua, sinähän olet poika!"

Jo lapsesta pitäen meidät opetetaan leikkimään tietyillä leluilla ja tekemään tiettyjä asioita. On poikien juttuja ja tyttöjen juttuja. Yllä mainittu keskustelu on tosielämän esimerkki jonka kuulin viime viikolla Debenhamsilla ollessani. Pieni poika ihmetteli kassan vieressä olevia tyttönukkeja innoissaan ja äiti totesi että niitähän me ei varmasti osteta koska ne on tyttöjen leluja. Gymboree niminen lastenjuttuihin keskittyvä yritys myi jumpin pukuja lapsille: "Smart like Daddy" pojille, ja "Pretty like Mommy" tytöille (Sandberg, 2013). Eikä siinä mitään, voihan tytöt leikkiä nukeilla jos ne haluaa mutta olisihan se ihan järkevää että lapsi voi leikkiä juuri niillä leluilla joilla haluaa. Oli se sitten nukke tai vaikka rakennuspalikat (joo, en oikein tiedä millä lapset leikkii nykyään).

Kuten kirjoitin aikaisemmin, tammikuun aikana (tai lähinnä vaan parin päivän aikana tammikuussa) luin suurella innolla Sheryl Sandbergin kirjan "Lean in. Women, work and the will to lead". Olin kuullut kirjasta aikaisemmin mutta loppusysäyksen sen lukemiseen sain kun siitä kuulin yhden projektin kautta töissä. Kirja herätti niin paljon ajatuksia että halusin niistä nyt myös laajemmin kirjoittaa. Toivottavasti tämä postaus kuulostaa edes jotenkin järkevältä, lähinnä omia mietteitä juuri halusin kirjoittaa ylös ja ottaa vähän tukea niihin Sandbergin kirjasta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa myös loputtoman romaanin ja minulla olisi niin monta pointtia joita haluaisin tuoda esiin (kirja oli todellinen inspiraation lähde), mutta yritän rajoittaa kirjoituksen pituutta ja ehkä kirjoittaa vaikka jatkoa jossain vaiheessa.

Alkuun on myös hyvä mainita Sandbergin hyvin tärkeä pointti. Kaikki naiset eivät halua luoda uraa. Kaikki naiset eivät halua lapsia. Kaikki naiset eivät halua johtavaan asemaan. Kaikki edelläolevat faktat ovat täysin OK. Jokaisella pitäisi olla oikeus valita. Niin myös meillä naisilla - mutta jos todella haluamme johtaviin asemiin, pitää sen olla mahdollista. Kuitenkin kirjaan perustuen keskityn postauksessa nimenomaan naisten ura-aspektiin.

Minulle on aina kasvatettu siihen että kovalla työllä voin saavuttaa mitä tahansa tässä maailmassa. Tietysti näin aikuisena tiedän että meikäläisestä ei voi millään tulla Jenkkien presidenttia, mutta periaatteessa vanhemmat on aina rohkaisseet ja kannustaneet ja vakuuttanut minut siitä että voin saavuttaa mitä tahansa. Sen takia en ole ikinä nähnyt ongelmaa siinä että olen nainen ja että sukupuoli aiheuttaisi minulle hankaluuksia työelämässä. Ylipäätänsä vaikka tasa-arvossa Suomessakin olisi vielä parantamisen varaa, hyvän lastenhoidon (?) takia on yleisestä että molemmat vanhemmat käy töissä. Kuitenkin monesti naisia varoitetaan että "kaikkea" ei ole mahdollista saavuttaa, jolla usein tunnutaan viittaavaan siihen että on mahdotonta saada hieno ja palkitseva ura sekä olla hyvä äiti.

Haluan saavuttaa kaiken mahdollisen urallani mitä minä voin omilla taidoillani saavuttaa. Haluan edetä sukupuolestani piittaamatta. Toivon että minulle tulevaisuudessa lapsia suodaan ja voin olla hyvä äiti ja samalla jatkaa mielenkiintoisessa ja haastavassa työssä. Tykkään olla nainen ja tehdä todella "naismaisia juttuja", pukeutua mekkoihin, pitää huolta ulkonäöstäni, antaa poikaystävän hemmotella minua ystävänpäivänä ja todeta että onpa kiva jos joku mies kohteliaasti pitää ovea auki. Olen myös oikeutettu näihin ajatuksiin. Se että tykkään "tyttömäisistä" jutuista ei pitäisi missään tapauksessa sulkea sitä vaihtoehtoa pois etten olisi varteenotettava ja fiksu työntekijä jolla on mahdollisuudet edetä juuri niin pitkälle omalla uralla kun omat kyvyt ja rahkeet vain riittää.

Sandberg mainitsee kirjassaan kuinka usein naiset vähättelevät saavutuksiaan kun taas miehet tyynesti toteavat että "joo, olen jo saavuttanut sitä ja tätä näin nuorella iällä". Ei se varmasti todellisuudessa näin mustavalkoista ole, mutta kyllä minäkin tässä kohtaa huomasin totuudenpoikasen. Usein vähättelen koulutustaustaani tai työkokemustani (tosin en tietenkään työhaastatteluissa) vaikka oikeasti minun pitäisi olla vain ylpeä saavutuksistani. Toisaalta, tämä nähdään useasti (varsinkin kun kyseessä on nainen) negatiivisena asianana, koppavuutena ja ylimielisyytenä.

En koe että olisin vielä törmännyt "lasikattoon" työelämässä sukupuoleni vuoksi. Briteissähän ollaan erityisen tarkkoja siinä että esimerkiksi CV:ssä ei saa missään näkyä ikää, kansalaisuutta, sukupuolta (minkä kyllä usein voi nimestä päätellä), tai esimerkiksi siviilisäätyä (ihan kuin sillä olisi mitään merkitystä työpaikan saamisen suhteen). Täällä myös tiedetään tarkkaan mitä kysymyksiä työnantaja on oikeutettu kysymään ja mihinkään siivilisäädyn tai "aiotko hankkia lapsia tulevina vuosina" ei luonnollisesti tarvitse, saatika pidä vastata. Vaikka en ole mielestäni mitään syrjintää vielä kohdannut, tiedostan kyllä sen faktan että jos haastatteluun ilmestyn, voi työnantaja päätellä ikäni ja miettiä mielessään että alan olemaan kohta sen ikäinen että aion hankkia lapsia (tiedän kyllä että niitä ei hankita mutta toivottavasti ymmärrätte pointin). Toivon tietysti että koskaan mikään ei työpaikka ei mene nenäni edestä sen takia että saattaisin joskus lähitulevaisuudessa ehkä saada lapsia.

Minun täytyy myöntää etten ollut miettinyt hirveästi näitä asioita ennenkuin nyt, kun siirryin työelämään ja varsinkin kun olen päättänyt asua Briteissä. Britit on vanhanaikaisia monessa mielessä (huom.henk koht mielipide) ja vaikka monet naiset (monesta syystä) palaavatkin työelämään lapsen saatua, myös moni nainen jää kotiin. Ja vaikka Briteissä ollaan menty paljon eteenpäin, silti naiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa työelämässä, esimerkiksi yliopiston professoreista vain 20 % on naisia. Tämän artikkelin mukaan työnsaannin mahdollisuus vähenee 70 % jos olet äiti. Aika hurjaa, eikö? Ja mielestäni on hurjaa että Briteissä miehet saavat isyyslomaa vain 2 viikkoa. Tämä ei kuulosta omaan korvaani kovin tasa-arvoiselta järjestelmältä vaikka en tunne tosin äitiysloma/isyysloma asioita niin hyvin tässä maassa. Seuraavaa argumenttia en pysty valitettavasti perustelemaan millään tieteellisellä näytöllä/faktoilla, mutta omiin henkilökohtaisiin havantoihin perustuneena totean yleensä mielessäni että Brittiläinen yhteiskunta on mielestäni vieläkin siinä ajassa että monen naisen odotetaan jäävän kotiin huolehtimaan lapsesta ja myöhemmin hakemaan ne lapset koulusta yms. Vaikka ymmärränkin että asia on eri tavalla Lontoossa jossa elintasokustannukset on korkeammat. Uskaltaisin myös hieman väittää että tämä riippuu koulutustaustakin, lastenhoito on tietääkseni Briteissä kallista ja välillä se on yksinkertaisesti parempi/taloudellisesti järkevämpää jäädä kotiin lapsen kanssa kuin mennä töihin. Otan kyllä ilomielin vastaan parempaa tietoa tästä asiasta, koska kuten sanottu tämä perustuu ihan henkilökohtaisiin "havantoihin".

Mielestäni yksi hyvin tärkeä asia koko kysymykseen naisten asemasta ja oikeuksista on myös tasapuolisuus parisuhteessa josta Sandberg puhui laajasti kirjassaan. "Make sure your partner is a real partner".  Vaikka parisuhteeseen kuuluu kompromissit on tärketä että niitä tekee molemmat ja partneri tukee myös omaa uraasi. Ja tekee kotitöitä ja huolehtii lapsesta tasavertaisesti. Minulle on tärkeää että poikaystäväni tukee ja kannustaa hyvän uran luomiseen samalla tavalla kun minä tuen häntä. Ei välttämättä tunneta toistemme aloja täysin (koska työskentelemme todella hyvin eri aloilla) mutta se ei estä kuuntelemista ja tukemista. Me ollaan molemmat mielestäni aika kunnianhimoisia ihmisiä jonka vuoksi ollaankin koko parisuhteen ajan tavoiteltu omia unelmiamme niin opiskeluiden kun myöhemmin myös työelämän kautta. Sen takia ollaan vietetty paljon aikaa ihan eri maissa ja kaukana toisistamme mutta aina ollaan tuettu toistemme valintoja (vaikkei se välttämättä helppoa olisi ollutkaan).

Näihin kysymyksiin ja ongelmiin ei ole helppoja vastauksia, eikä Sandberg niitä yritäkään tarjota. Jos niihin löytyisi jo vastaukset, en minäkään kirjoittaisi tätä postausta. Mutta sen tiedän, että tällä hetkellä ainakin ja jos joku päivä minulle lapsia suodaan niin minä haluan kaiken. Haluan uran jonka vuoksi olen tehnyt kovasti töitä ja haluan perhe-elämän. Haluan että kumppanini on tasavertainen partneri joka jakaa elämän kanssani. Minä haluan kaiken ja uskon että sen voi saavuttaa. Äitini on sen mielestäni saavuttanut, joten ei ole syytä miksi minä en voisi sitä myös saavuttaa. Tunnen monia voimakkaita, ihania, älykkäitä ja sydämellisiä naisia. He ovat ystäviäni, perhetuttujani ja työkavereita. Niin äitini kuin mummini ovat heistä loistavia esimerkkejä. Kuin myös ne miehet jotka nämä naiset ovat saaneet rinnalleen. Omana esimerkkinä isäni joka aina jaksaa kannustaa ja kehottaa tavoittelemaan korkeammalle. Näin sen pitäisi olla. Sääntö eikä poikkeus sääntöön. Normaalia.

"We each have to chart our own unique course and define which goals fir our lives, values, and dreams... The time is long overdue to encourage more women to dream the possible dream and encourage more men to support women in the workforce and in the home...We move closer to the larger goal of true equality with each woman who leans in". 
Sheryl Sandberg

Jos joku jaksoi lukea loppuun asti niin mielelläni lukisin myös teidän mielipiteitä tästä asiasta, nämä kun on todella vaan omia mielipiteitäni asiasta eikä luonnolisestikaan kerro koko totuutta! Ja suosittelen ehdottomasti lukemaan Sandbergin kirjan, koska se nyt on vaan hyvä. 

Kuvat: Pinterest

Uusi koti

Viime maanantaina pääsimme monien kommervenkkien jälkeen muuttamaan uuteen kotiimme. Ensimmäiseen yhteiseen sellaiseen. Sen on mun toivon mukaan tarkoitus pysyä kotinamme kauemmin kuin 6 kk, toisaalta tilanteet muuttuu eikä sitä taas tiedä mistä löydetään itsemme 6 kk kuluttua, jonka ajaksi vuokrasoppari on nyt alkuun kirjoitettu. Muistan kuitenkin ikuisesti silloin kun muutimme perheeni kanssa uuteen kotiin ja kiinteistövälittäjä totesi "te olette myymässä vain taloa, kodin te otatte mukananne". Joten sillä ohjeella eteenpäin!

Koemme molemmat tärkeinä että rakennamme yhdessä paikan jota voimme oikeasti kutsua kodiksi. Olemme molemmat muuttaneet niin asunnosta toiseen kuin maasta toiseen viimeisen viiden vuoden sisään niin monta kertaa että haluan mielelläni ainakin hetkeksi asettua paikoilleen (famous last words).

Asunnon etsiminen oli todella alkuun vähän työn ja tuskan takana, minä olin alkuun Suomessa ja poikaystävä etsi asuntoa täällä. Noh, sopiva löytyi ja muuttopäivä sovittiin 21.pvä syyskuuta. Vuokranvälitysfirma oli kuitenkin hidas ja täysin epäpätevä ja lähetti tarvittavat dokumentit hyväksyttäväksi vuokranantajalle vasta päivää ennen sovittua muuttopäivää. Noh, eihän vuokranantaja tietenkään päivässä niitä allekirjoittanut ja ei päästy muuttamaan tuolloin lauantaina 21.pvä. Oltiin lievästi sanottuna ärtyneitä, oltiin lopetettu loma lyhyeen ja vuokranvälitysfirma oli hoitanut asiansa huonosti. Uusi muuttopäivä sovittiin maanantaille 23.pvä syyskuuta ja meille luvattiin että silloin kyllä päästään muuttamaan. Noh, maanantai tuli ja ei kuultu mitään vuokranvälitysfirmalta (tässä kaupungissa kaikki menee välitysfirmojen kautta, ei ole yksityisiä vuokranantajia ollenkaan) ja sanoin että tämä on huono merkki. Maanantai iltapäivänä sain sitten soiton että vuokranantaja on päättänyt olla vuokraamatta asuntoa meille ja pistääkin sen myyntiin.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Samana päivänä kun meidän piti muuttaa niin meiltä lähtikin yhtäkkiä asunto alta ja nykyisestä kämpästä piti muuttaa viikon sisään pois. Noh, ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään vuokranvälitysfirmoja. Sain sovittua 7 näyttöä seuraavalle päivälle ja jonkun niistä piti olla sopiva koska viikon sisään piti muuttaa ja yleensä se referenssiprosessi kestää ainakin viikon noilla välitysfirmoilla. Ensimmäiset viisi asuntoa nähtyäni teki mieli melkein alkaa itkeä koska ne oli kaikki kamalia. Ihan hirveitä.

Tärkeä hanakuva

Sitten näin kaksi viimeistä asuntoa ja ne oli molemmat samassa asuntokompleksissa, toinen kalustamaton ja toinen kalustettu. Ja ne oli molemmat kivoja. Hakemukset väsättiin valmiiksi vielä samana iltana (kalustamatonta asuantoa varten) ja seuraavana aamuna maksettiin varausmaksu joka veti asunnon markkinoilta pois. Ja meille vakuutettiin että pääsette muuttamaan viikon sisään. Ja niinhän me päästiinkin. Onneksi.

Joten nyt ollaan asuttu uudessa kodissa maanantaista lähtien ja kaikki on sujunut toistaiseksi hyvin. Mitä nyt onnistuttiin laukaisemaan murtohälytys joka pakotti meidät asunnon yhteen nurkkaan pariksi tunniksi jossa ei ollut liiketunnistimia. Ja hälytys meni kivasti pari kertaa päälle ensin kymmeneltä illalla ja sitten seitsemältä aamulla, joten uudet naapurit tykkää varmasti meistä!

Nyt voikin alkaa sisustamaan uutta kotia joten huomenna tiedossa siis reissu Ikeaan!

Kuvituksena pari kännykkäräpsäisyä uudesta asunnosta.

Heippa Elokuu!

Miten tämä aika vaan katoaa näin nopeasti? Juurihan mä tänne saavuin ja nyt ollaan jo elokuussa ja näinollen kuun alussa starttasi (luultavasti) viimeiset neljä viikkoani Brysselissä. Luultavasti sanan käyttö vain sen vuoksi, koska eihän sitä koskaan tiedä mitä tilaisuuksia tulee eteen, mutta tällä hetkellä olen kyllä silloin elokuun lopussa täältä lähdössä.

Kirjoitin eilen oikein kunnon vuodatus tekstin tänne kuinka tulevaisuus ahdistaa ja kaikennäköistä muuta (siis lähinnä kyllä liittyen juuri tulevaisuus pohdiskeluihin), mutta päädyin sitten jättämään sen julkaisematta koska siinä tekstissä ei kyllä ollut päätä eikä häntää. Ja yritän rajoittaa ahdistustani, asioita ei pitäisi vaan miettiä liikaa! Mutta ehkä kirjoitan siitä lisää taas ensi maanantaina, se on nimittäin aina juuri tuo viheliäinen viikonpäivä jolloin murehtiminen ja ahdistuminen tuntuu kuuluvan asiaan!

Kuitenkin ajatukset ovat alkaneet jo pyöriä enemmän ja enemmän syksyssä vaikka onhan tätä kesääkin vielä jäljellä! Neljä viikkoa menee kuitenkin yllättävän nopeasti ja kohta huomaankin että pitäisi taas pakata kamat kasaan. Tänään ostin kuitenkin menolipun Helsinkiin jonne starttaan suoraan täältä elokuun lopussa, ihana päästä taas kotiin käymään! Sieltä sitten suuntaan taas kohti Brittejä. Ja toisaalta, syksylle on taas paljon kivoja juttuja tulossa joten ihan kiva!

Näille jäljellä oleville viikoille täällä Brysselissä on kuitenkin vielä vaikka mitä kivoja suunnitelmia ja parin vapaan ansioista pääsen toivon mukaan vielä tutkailemaan muita kaupunkeja Brysselin ulkopuolella, kuten Dinantia ja Namuria joita ollaan kehuttu! Ja idyllisiltä ne näyttävätkin! Kovasti himottaisi käydä siellä Luxembourgissa mutta saa nähdä kuinka aikataulut sen sallivat. Kuun puolessavälissä on poikaystäväkin tulossa tänne joten silloin varmaan yritetään mahdollisimman paljon kivaa tekemistä saada mahdutettua siihen lyhyeen aikaan kun hän on täällä.

Sen lisäksi Brysselissä tapahtuu tässä kuussa paljon, Kuninkaanpalatsissa on parhaillaan avointen ovien viikot ja kohti onkin Brysselin kukkashown aika!

Vielä on siis kesää jäljellä....

Kaikki kuvat Pinterest-kansiostani

Take action. Inspire change

Mun täytyy myöntää että mun asenne on muuttunut sitten sen ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen. Silloin vielä katsoi politiikkaa ja kv.suhteita sellaisten ruusunpunaisten lasien läpi ja itsellä oli vahva usko että pystyy pelastamaan maailman. Noh, näkemykset on muuttunut vuosien varrella aika paljon kriittisemmäksi ja ihan hyvä niin, asioita pitääkin kritisoida. Kuitenkin, johonkin mihin uskon täysin ja joka ei ole muuttunut vuosien aikana, on hyvin tekojen tekeminen toisille. Aina auttamisen ei tarvitse olla sitä että lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen vaan se voi olla myös käytännön pieniä tekoja omassa lähipiirissäsi. Koska teot merkitsee enemmän kuin sanat.

Huomenna juhlitaan Nelson Mandelan 95.syntymäpäivää ja samalla maailma juhlistaa virallista Mandela-päivää. Kuten varmaan moni tietää, hänen kuntonsa on valitettavan heikko tällä hetkellä.

Take action. Inspire change. Make every day a Mandela Day.

Mandela-päivän on tarkoitus inspiroida ihmisiä muuttamaan maailma tekemällä pieniä tekoja omassa yhteisössään. Ei vain Mandela- päivänä vaan myös muina päivinä. Koska loppuenlopuksi se muutos parempaan lähtee yksilöstä itsestään.

Mandela Day is a call to action for individuals - for people everywhere - to take responsibility for changing the world into a better place, one small step at a time, just as Mr. Mandela did for more than 67 years. Start by devoting 67 minutes to community service on Mandela Day, on July 18 each year and make every day your Mandela Day by doing some good for others.

Täältä  löytyy 67 konkreettista esimerkkiä kuinka voit auttaa omaa yhteisöäsi tai lähipiiriä. Voisit esim. jelppiä mummoa kotiaskareissa? Tai pitää yksinäiselle vanhukselle seuraa? Käydä vaatekaappisi läpi ja viedä käyttämättömät vaatteet hyväntekeväisyyteen? Tai vanhat lelut lastensairaalaan. Tai lupautua lastenhoitajaksi jotta tutut vanhemmat saa keskenäistä aikaa myös.  Konkreettisia pieniä tekoja joilla voit auttaa on monia. 

Mielestäni tämä on yksi parhaita tapoja oikeasti pienesti "muuttaa maailmaa". Koska haluan uskoa siihen että yksittäisillä teoilla on oikeasti merkitystä. Ehkä se on naiivia, mutta se minulle suotakoon. Koska ainakin minulle myös niillä pienillä teoilla on merkitys.

Muistatteko esimerkiksi tämän stoorin pojasta joka jäi pitämään mulle ratikan ovia auki että ehdin siihen? Se teki minut iloiseksi moneksi päiväksi eteenpäin. Mun vanhemmat ja isovanhemmat ovat aina valmiita auttamaan. Iskä tekee talvella lumitöitä mun isovanhemmille ja siinä samalla muille pihan vanhuksille koska tietää, että hän jaksaa ja pystyy paremmin kuin he. Mun kavereilla on tapana lähetellä mulle potentiaalisia työpaikka-ilmoituksia. Ukki auttaa vaikka ketä ihan vaan hyvää hyvyttään mitä ihmeellisimmissäkin asioissa, hän on maailman kiltein ihminen sekä erinomainen esikuva meille nuoremmille. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka monia. 

Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla saarna tai yksinkertainen ratkaisu siihen kuinka kaikki maailman konfliktit ratkaistaan (jos olisin keksinyt sen, tuskin kirjoittaisin tätä blogia nyt). Mandela- päivä vain tuntui oivalliselta asialta ottaa tämä puheeksi. Enkä edes yritä väittää että olisin itse jotenkin parempi tässä asiassa kuin muut, vaan nimenomaan tämän tekstin ja päivän avulla haluan myös muistuttaa itseäni siitä Laurasta joka silloin parikymppisenä lähti opiskelemaan kv.suhteita ja uskoi pelastavansa maailman vielä jonain päivänä. Tämän pienen tekstin tarkoitus on nimenomaan inspiroida ihmisiä Mandela-päivän tapaan.

Mun lempikoru ranteessa muistuttaa joka päivä siitä että muutos lähtee yhdestä henkilöstä:

One of the most difficult things is not to change society - but to change yourself.

-Nelson Mandela

Flickr/Creative Commons

Kommenttiboksissa saa mielellään jaksaa inspiroivia tarinoita - onko sinua autettu tavalla joka jäi erityisesti mieleen?

Blogeista ja bloggailusta

Tulin ihan poikkeuksellisesti tänään kotiin suoraan töistä, aikomuksena siivota huone, mun osuus viikkosiivouksesta kämpästä ja pakata Amsterdamia varten jonne lähdemme suoraan töistä huomenna. Jeps, niin ei kuitenkaan ihan käynyt.

Löysin nimittäin jotain kiertotien kautta hauskan blogin nimeltä Pink Bubble, joka tituleeraa blogiaan seuraavalla tavalla: "muotibloggari, joka kirjoittaa....blogissaan kaikesta mistä muotiblogimaailmassa puhutaan ja yritetään olla puhumatta. Tarjoan myös kullanarvoisia vinkkejä muille bloggareille...." Itse luen vain muutamia "muotiblogeja", mutta blogi tarjoaa hauskoja kirjoituksia bloggaamisesta yleensä ja antaa myös hyviä vinkkejä!

Olen pitkään jo halunnut uudistaa blogini ulkoasua (lähinnä vaihtamalla banneria), mutta vaikka periaatteessa tiedän miten sen voin tehdä esim. Picasalla, on kokojen säätely äärimmäisen rasittavaa ja mun kärsivällisyystasohan on siihen ihan nolla. Kyseisen blogin avulla sain nyt väsättyä uuden bannerin. Tosin tuo joka tuossa nyt kököttää on enemmänkin kokeiluversio joten varmaan uusi tulee taas kohta ;)

Mun mielestä koko blogimaailma on aika hauska ja kiinnostava ilmiö. On erilaisia blogi-genrejä ja tietyt tyypit seuraavat tiettyjä blogeja. Ihan jo ulkosuomalaistenkin kesken on sellaisia klikkejä (siis ihan hyvässä mielessä), esim. suomalaiset bloggaajat Briteissä on aika iso ryhmittymä! Mä tunnen kyllä itseni nyt ihan ulkopuoliseksi näistä kaikista piireistä täällä Belgiassa kirjoitellessani ;)

Itseasiassa juuri eilen päädyin selailemaan vanhoja tekstejäni ja ihmettelemään kuinka pitkään tätä touhua olenkin tehnyt. Se alkoi siitä kun 20-vuotiaana lähdin Skotlantiin opiskelemaan ja ryhdyin (hyvin laiskasti) kertoilemaan blogin kautta kuulumisia kavereille ja perheelle Suomeen. Sen jälkeen blogi on seurannut mukana kun olen muuttanut 8 kuukaudeksi Kanadaan, takaisin Skotlantiin kahdeksi yliopistovuodeksi, sen jälkeen vuodeksi Lontooseen maisteriopiskeluiden perässä, hetkeksi takaisin Suomeen ja nyt uusimpana blogi on seurannut elämääni Brysselissä. Blogista löytyy siis kertomuksia siltä ajalta kun olin 20 vuotta, aina tähän päivään saakka kun olen täyttänyt 26 vuotta. Aika pitkä aika. Ja paljon on tapahtunut elämässäni näiden vuosien aikana. Joskus kun vielä ehdin, printtaan kyllä nämä kaikki tekstit ja nidon yksiin kansiin jotta voin lueskella niitä ryppyisänä mummona.

Olen todella iloinen että jossain vaiheessa höpötyksiäni alkoi lukemaan muutkin kuin tutut ja perhe ja vielä iloisempi olin kun joku alkoi kommentoimaan! Eihän blogini lukijakunta edelleenkään mikään suuri ole, mutta toisaalta en sen niin haluaisikaan olevan. Ja tuskin se koskaan kasvaa mihinkään järkyttäviin mittasuhteisiin. Nykyään en varmaan kyllä blogia jaksaisi kauan pitää jos kukaan ei ikinä kommentoisi mitään, vuorovaikutus on kyllä mun mielestä tämän homman suola!

Vaikka muuten blogini on ns. jämähtänyt näihin sekaviin kirjoitteluihin aina arkipäivän kuulumisista, Briteissä opiskeluun ja joihinkin vakaviin juttuihin, on minulla yksi asia jossa haluaisin kehittää blogia koko ajan. Ja se on valokuvat. Mielelläni laittaisin tänne vaan hienoja, oikealla kameralla otettuja suhteellisen hyviä itse ottamiani kuvia, mutta fakta on se, ettei sitä kameraa tule joka päivä kannettua mukana. Mutta onpahan ainakin jotain jota kehittää!

Tykkään kirjoittamisesta todella paljon jonka vuoksi blogikin on varmaan säilynyt näin pitkään hengissä. Mainitsemassani blogissa oli muuten hyviä vinkkejä mistä kirjoittaa jos iskee inspispula. Minulla ainakin joskus käy niin, että haluaisin hirveästi kirjoittaa blogiin jotain mutta en keksi mistä kirjoittaisin. Ja joskus taas niitä ideoita on niin hirmuisesti etten ehdi toteuttaa kaikkia! Eli aina saa kyllä kertoa kommenttiboksissa jos olisi joku toivepostausehdotus!

Taisin kadoittaa punaisen langan jo kauan aikaa sitten, mutta olin vaan niin iloinen kun sain vihdoin väsättyä bannerin helposti! Nyt tosin tekisi jo mieli väsäillä uutta (miten niin välttelen siivousta?)


Ei, postauksen kuvilla ei ole tietenkään asian kanssa mitään tekemistä mutta mun mielestä ne on hauskoja! Ja paikasta pinterest.com taas...