Mistä energiaa aamuihin ja valitusta Fazerista

Äiti kitisi aamulla kun en ole päivittänyt blogia, joten päätin nyt ilahduttaa äitiäkin ja katsoa jos tässä jotain saisi kirjoiteltua. Itseasiassa kirjoittelufiilis iski juuri nyt: palattiin kaupasta hetki sitten ja nyt tässä on sellainen kiva luppohetki kun juon glögiä (kunnon glögiä Ikeasta!) ja kuuntelen joululauluja. Jeps, virittäydyn jo tunnelmaan kun huomenna laitetaan joulukoristeet adventin kunniaksi esille! Illalliseksi ajateltiin tänään väkertää sushia. Ollaan nyt asuttu Lichfieldissä neljä kuukautta ja vieläkään ei löydy mitään negatiivista asiaa sanottavana tästä kaupungista. Paitsi ehkä yksi juttu. Täältä ei nimittäin löydy yhtään sushiravintolaa!!! Jos siis tekee sushia mieli, joutuu sitä joko tekemään itse tai lähteä metsästämään lähikaupunkeihin. Me päätettiin tehdä itse koska lauantai-iltaisin ei voi lähteä minnekään (koska X-factor). Ja itseasiassa tuolla on niin karmaiseva keli ettei huvita poistua enää mihinkään täältä lämpimästä kolosta.

Täytyy kyllä sanoa että olen niin kiitollinen siitä että tämä meidän nykyinen talo pysyy näin lämpimänä. Tottakai me täällä lämmitetäänkin aika paljon (en halua nähdä sähkölaskua!) mutta kannatti silloin kiinnittää huomioita talon energialuokituksiin kun lähdettiin ostamaan taloa, tämä on nimittäin onneksi eristetty niin hyvin ettei se lämpö heti karkaakaan. Kauhulla muistelen niitä opiskeluaikoja Aberdeenisssä kun asuin paritalossa joka oli kostea mutta myös helkkarin kylmä. Nukuin aina verkkarit ja huppari päällä ja vielä kolmen peiton alla ja silti oli aamuisin kylmä. Ai kamalaa.

Kaveri muuten jakoi ihan kamalan uutisen Facebook-seinälläni jokin aikaa sitten: Fazer oli lopettanut sen perinteisen joulusuklaan valmistuksen! Siitähän saatiin ihan kamalan kiivas keskustelu aikaiseksi Facessa ja lopputulemana oli ihan kuin joku olisi kertonut 5-vuotiaalle Lauralle ettei joulupukkia ole olemassa! Olen niin syvästi pettynyt Fazeriin! Marraskuun alussa kun olin Suomessa käymässä löysin lentonkentältä vain yhdenlaista Fasun "joulusuklaata" ja se oli jotain sellaista jossa oli manteleita ja himskatin karpaloita. Siis oikeasti? Vaadin sen perinteisen joulusuklaan takaisin! Ja sen piparisuklaan kanssa!

Muuten tämä marraskuu on kyllä taas vihahtanut niin vauhdilla ohi. Taisin juuri pari viikkoa sitten hehkuttaa että kuinka mutkattomasti tämä pimeä syksy on sujunut. Energiaa on riittänyt ja pimeyskään ei ole turhaan haitannut. Kunnes pari viikkoa sitten se pimeys sitten mätkähti päin näköä. Voi elämä että on ollut vaikea nousta sängystä ylös kun ulkona on niin helvatun pimeätä. Arkiaamuisin herätyskellon soidessa olen ollut varma että silmäni ovat pysyvästi muurautuneet kiinni. Jatkan torkutusta vaikka kuinka kauan kunnes mies tulee yleensä patistamaan sängystä ylös. Minä taas murahdan jotain peiton alta ja toivon että kuuluisin 1920-luvun brittiläiseen yläluokkaan  ja kuten Downton Abbeyssä, joku pukisi ja meikkaisi minut aamulla. Koska jo ajatus siitä että pitää laittaa jotkut kuteet niskaan ja vetää sotamaalaus päälle saa ihan tuskastuneeksi.

Sellaista siis tänne - tästähän tuli juuri sopivan sekalainen postaus tähän lauantai-iltaan? Nyt on jo kamala nälkä joten kai sitä sushia pitäisi ruveta väkertämään....Ja huomenna sitten ollaan ihan täysissa joulufiiliksissä, jee!

Kuvatkaan eivät liity mitenkään tähän, mutta tälläisiä räpsyjä oli tallentunut puhelimen muistiin.

Perinteiset Chatsworth Housen joulumarkkinat

Pahoittelut, nyt tulee jo toinen joulujuttu heti edellisen perään ja mennään vasta marraskuussa! Mutta minkäs sille voi kun koko viikonloppu meni enemmän tai vähemmän jouluisissa tunnelmissa. Viikonlopuksi oli luvattu lunta ja minä kovaan ääneen kuulutin ettei täällä mitään lunta tule satamaan kun on niin lämmin. No joo, olin väärässä. Taas. Eihän sitä lunta paljon tullut ja alavammilla mailla sitä ei näkynyt ollenkaan mutta kyllä sitä silti ihan vähän tuli. Ja siitäkös me oltiin innoissamme!

Kuitenkin, talvisen kelin kunniaksi päätettiin lähteä jo tänä viikonloppuna Chastworth Housen joulumarkkinoille. Mehän olemme käyneet niillä jo parina vuonna peräkkäin, eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus. Ajelimme kulmille pieniä maaseututeitä pitkin ja vaikka lunta oli ihan vaan vähän maassa niin tiet olivat aika liukkaat. Eihän siinä mitään, olen tietysti tottunut lumella ja liukkailla keleillä ajelemaan, mutta harvemmin ihan vaan kesärenkaille. Täällä kun ei ole oikein talvirenkaille tarvetta. Vähän hermostutti kun nähtiin pari autoa jotka oli ajanut ojanpenkkaan mutta hyvin me onneksi päästiin loppuenlopuksi perille.

Chatsworth Housen joulumarkkinat ovat aina yhtä ihana tapahtuma. Ihmisiä on yleensä aika paljonkin liikkeellä mutta ikinä ei tule sellaista "tungos" tunnetta koska kaikki ovat hyvällä ja rauhallisella mielellä liikkeellä. Koirat ovat suosittuja joulumarkkinakavereita ja aina ihastelenkin näitä karvakamuja takeissaan. Tällä kertaa kun oli nimittäin lämpömittari melkein pakkasen puolella joten karvakamutkin olivat saaneet nutun päälleen. Minua myös aina huvittaa koska näille joulumarkkinoille on luotu ihan sanaton pukukoodi: jaloissa pitää olla kunnon kumpparit tai bootsit, päässä karvahattu ja hartioilla jonkinlainen tweedtakki. Siihen vielä labbis hihnan päähän ja täydellinen country look on luotu!

Tällä kertaa en harmillisesti löytänyt yhtä paljon joululahjoja kuin viime vuonna mutta oli silti ihana mennä nauttimaan kivasta joulutunnelmasta ja juoda hieman glögiä. Oltiin myös liikkeellä vähän myöhempään aikaan päivästä mikä oli kiva, koska päästiin katsomaan jouluvaloja illan hämärtyessä. Itse olin ainakin ihan fiiliksissä koko loppupäivän!

Joulufiilistelyä Lontoossa

Ehdin viettää viime viikolla sellaiset tehokkaat 1,5 vuorokautta Lontoossa ihanan äidin ja ystävän seurassa. Rakastan Lontoota, mutta erityisesti rakastan tätä kaupunkia joulunaikaan. Siellä vallitsee ihanan maaginen tunnelma ja jouluvalot on vaan nyt niin kauniita! Okei, turisteja on tietysti aika paljon mutta onneksi vielä näin marraskuun puolella ei vallitse sellaista hurjaa ostospaniikkia ihmisten keskuudessa. Lontoo joulunaikaan muistuttaa minua kaikista ihanista joululeffoista, mutta erityisesti mieleen tulee tietysti Love Actually. 

Tälläkin kertaa keskityttiin äidin ja ystävän kanssa hyvään ruokaan ja joulushoppailuun. Käytiin illallisella Tsukiji Sushissa joka sijaitsee New Bond Streetellä. Kyseessä on melkoisen pieni sushi-ravintola mutta sushit oli kyllä ihan mielettömän hyviä! Joten voin siis suositella, mutta paikan pienestä koosta johtuen suosittelen kyllä pöytävarauksen tekemistä. Innostuin myös ehkä vähän koska meidän viereiseen pöytään istui Nick Grimshaw. Häntä ei kyllä kukaan tunne jos ei asu Briteissä tai seuraa X-factoria, mutta kyseessä on todella yksi X-factorin tuomareista. Tyypillisenä suomalaisena en tietysti sanonut yhtään mitään mutta äidille ja ystävälle tietysti sepustin hiljaa kuka kyseinen tyyppi on. Viitaten allaolevaan kuvaan, kaikki aina sanoo että näytetään ihan samalta äidin kanssa ja kai se täytyy myöntää...Ollaanhan me melko samannäköisiä!

Kävimme myös lounaalla Selfridgesin yläkerrassa sijaitsevassa ravintolassa. Viimeksihän kävin kyseisessä ravintolassa toukokuussa ja silloin se oli rakennettu merihenkiseen teemaan ja siellä istuessa oli ihan sellainen tunne että voisi olla Cornwallissa. Tällä kertaa ravintolan teema (ja nimi!!!) oli vaihdettu sopimaan vuodenaikaan. Nimittäin ravintola oli nyt nimeltään The Forest ja koristeltu asianmukaisesti teemaan sopivaksi. Ja voi vitsit, siellä oli taas niin kodikasta! Suosittelen niin lämpimästi tätä paikkaa jos etsii kivaa lounaspaikkaa ihan Oxford Streetin ytimestä!Se ei ole nimittäin maailman helpointa löytää tunnelmallista ravintolaa tästä turistivilinästä. Bonuksena tietysti on se, että tässä ravintolassa on ihana mielettömän hyvää ruokaa. Tälläkin kertaa meidän annokset veivät kielen mennessään - mm. kurpitsa-vuohenjuusto torttu oli niin älyttömän hyvää, että sitä on pakko yrittää tehdä kotona! Tai uunissa paistettu brie hunaja-viikunahillon kanssa. Jeps, jeps, hyvä etten vaan tilannut lisää, ja lisää ruokaa!

Olipa ihana minibreikki ja tietysti ihaninta oli nähdä äitiä ja ystävää! Saa nähdä ehdinkö enää piipahtamaan Lontoossa ennen joulua...

Ulkosuomalaisen identiteetti

Ensimmäistä kertaa muutin ulkomaille syyskuussa 2007. Vietinkin seuraavat 5 vuotta opiskellen molemmat tutkintoni Briteissä, Opiskeluajat oli sinänsä pehmoinen laskeutuminen ulkomailla asumiseen koska silloin eli sellaisessa "omassa kuplassa" yliopistoelämässä. Kesälomat vietin töitä tehden Suomessa. Siitä seurasikin vaihtovuosi Kanadassa, lyhyt työharjoittelujakso Brysselissä ja loppuenlopuksi paluu takaisin Britteihin. 

Mitä tällä haen takaa? Tänä vuonna tuli täyteen ulkomailla asumista kahdeksan vuotta. Tuntuu siltä että juuri hetkihän sitten vasta lähdin. Olen taas lähiaikoina miettinyt enemmän ja enemmän omaa "identiteettiäni" ja ulkomailla asumista. Sitä se pikkukaupungissa asuminen teettää. Vuoden 2011 Censuksen mukaan (eli Brittien väestökyselyn) Lichfieldin asukkaista 96% on valkoihoisia Brittejä. Tämä meidän nykyinen kotikaupunki ei ole siis kovin monikulttuurinen. On siis luonnollista että kaikki on kovin uteliaita kun kuulevat aksenttisi. Ja minunhan aksentista kuulee heti etten ole täältä kotoisin. Se tiedustelu on kyllä aina ihanan hyväntahtoista, ihmiset on niin kovin uteliaita mistä olet kotoisin ja miten olet tänne päätynyt. Huvittavinta on kuitenkin se, kuinka porukoiden yleisin kommentti on  lyhyen 2 minuutin keskustelun jälkeen "mutta sähän puhut siis älyttömän hyvää englantia!" Tähän ylensä totean (ihan kyllä hyvätahtoisesti) että sitä se yleensä teettää kun on asunut englanninkielisessä maassa kahdeksan vuotta. Ja tästä alkaa yleensä keskustelu mitä pidän Briteissä asumisesta, kaipaanko takaisin Suomeen, miksi muutin tänne alunperin etc...Ja yleensä jossain vaiheessa minulle todetaan aina, että "sinähän olet varmaan sitten ihan assimiloitunut Britteihin?". Vai tunnenko itseni enemmän eurooppalaiseksi vai suomalaiseksi?

Monessa asiassa olen varmasti brittiläistynyt (vaikka tästäkin voisi kirjoittaa kokonaisen postauksen, mitä se ns. brittikulttuuri nykyään enää on?). Tiskaan tiskit huuhtelematta tiskienpesuainetta jättäen ne vain kuivaamaan sellaisenaan, sanon sorry ihan koko ajan vaikka ei edes tarvitsisi, en osaa enää puhua suoraan vaan kaikki tulee kiertelyn ja kaartelun kautta, olen ihan ylikohtelias, tiedän kaikki Brittien hitti tv-sarjat ja kuka tiputettiin X-factorista viime viikolla, omistan sen tuhannen sorttista kantiskorttia paikallisiin liikkeisiin, tottuneesti pesen kädet kylmällä vedellä koska en jaksa tapella hanojen kanssa, napsuttelen sähköpistokkeet aina pois päältä, myönnän sen olevan normaalia että lämmitystä pidetään päällä vain pari tuntia päällä talvisin, hometäplät kylppärissä ja ikkulaudoilla ei hetkauta yhtään, tiedän (valitettavasti) kaikkien turhienkin Brittijulkkisten nimet, tee on paras lääke oli sitten surullinen, iloinen tai masentunut, välillä selitän vanhemmille puolet työjutuista englanniksi koska en tiedä miten ne sanotaan suomeksi....

Mutta ennenkaikkea olen suomalainen. Jos tapaan uuden ihmisen, suomalaisuuteni tulee yleensä ensimmäisen 5 min aikana esille. Olen ylpeä siitä ja haluan pitää kiinni tietyistä ajatuksista ja tavoista vaikka olen asunutkin melkein koko aikuiselämäni ulkomailla. Monessa asiassa olen edelleen hyvin suomalainen. Pidän edelleen hyvin epäilyttävänä jos tuntematon ihminen tulee juttelemaan kanssani, en todellakaan ole mikään brittiläisen luokkayhteiskunnan kannattaja ja aina jaksan paasata kuinka tasa-arvoinen koulusysteemi meillä on Suomessa.  En edelleenkään pysty syömään suurinta osaa "perinteisistä" brittiruuista ja meillä ei todellakaan pidetä ulkokenkiä sisällä. Jos näen junassa jonkun puolitutun, mieluiten vain yritän piiloutua kun oikeasti pitää small-talkia yllä koko matkan.

Olen asunut koko aikuiselämäni ulkomailla ja suurimman osan siitä ajasta Briteissä. Se väkisinkin vaikuttaa identiteettiin. Olen kuullut muilta ulkosuomalaisilta että siinä vaiheessa kun asuinvuosia ulkomailla on takana jo monta, he eivät koe enää olevansa ihan niin suomalaisia vaan ehkä maailmankansalaisia, eurooppalaisia tai oman asuinmaansa kansalaisia. Omaan korvaani se kuulostaa hassulta, lähinnä varmaan sen takia koska koen itseni niin suomalaiseksi. Kävin kuitenkin viime viikolla töiden puolesta mielenkiintoisessa tilaisuudessa jossa puhuttiin juuri tälläisestä "monikulttuurisesta identiteetistä" eli ns. double identity. On ihan luonnollista, että kun muutat uuteen maahan adoptoit joitain sen maan tapoja. Toisaalta tuot myös mukanasi oman maan ja kulttuurisi tapoja ja sekin on ihan ok. Olen siis ylpeä tästä double identitystä ja luulenpa että vaikka asuisinkin koko loppuelämäni Briteissä niin vielä mummonakin paasaisin suomalaisesta tasa-arvosta kaikille jotka jaksaa kuunnella. Tai kieltäytyisin syömästä paistettuja papuja aamiaiseksi, vain koska se on NIIN outoa!