Pakistanilaisesta vieraanvaraisuudesta

Se seikka mikä tulee jäämään muistoihini Pakistanista ikiajoiksi oli ihmisten suunnaton ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Sen vuoksi haluankin kertoa teille muutaman tarinan ja esimerkin tästä ystävällisyydestä. Nämä tarinat tuovat aina ajatellessani niitä hymyn huulille.

Otin Birminghamista Pakistan International Airlinesin suoran lennon Islamabadiin. Yleensä jos matkustan yksin niin sanon about kaksi sanaa koko lennon aikana: hei ja kiitos lentoemännälle. Kun Eurooppaan (ja varsinkin Suomeen) kun lentää niin porukka ei ole puheliainta sakkia ja se sopii minulle hyvin. Istutaan omilla penkeillä tuppisuina ja toivon mukaan nukahdetaan. Noh, näin ei tietenkään käynyt tällä kertaa. Siinä vaiheessa kun odotin koneen bordausta Birminghamin päässä olin jo jutellut kolmen eri ihmisen kanssa, saanut paljon hyviä neuvoja, kuullut häistä ja lapsista, missä tyypit asuvat ja kenen luokse he ovat menossa vierailemaan Islamabadiin (Birminghamissa on siis todella suuri Pakistanilainen yhteisö). Ja sen lisäksi sain tarjouksen kahdelta herttaiselta naiselta että voin liikkua heidän kanssaan kun päästään Islamabadiin, se kenttä ei kuulemma ole sopiva tälläiselle blondille tytölle. Ensin ajattelin että ihmiset on vaan uteliaita (ja osa olikin). Osa kysyi ihan suoraan että mitä minunkaltaiseni blondi, nuori nainen tekee matkustaessaan yksin Islamabadiin (olin myös se ainoa blondi nainen koko koneessa). Häätarina tuli sepostettua aika monta kertaa. Vaikka osa oli varmasti ihan uteliatakin mutta huomasin kyllä siinä ihmisiä tarkkaillessa että kaikki puhuivat keskenään. Se on vaan se kulttuuri! Ihmiset puhua pälpätti koko ajan uusien tuttavuuksiensa kanssa ja vaihtelivat penkkejä keskenään. Mun syliin iskettiin vauva hetkeksi ja puhelimiin puhuttiin vielä kun kone oli kiitoradalla (tämä aiheutti vähän ylimääräisiä sydämentykytyksiä). Paluulennolle olin jo varautunut paremmin ja rupesin oma-aloitteisesti juttelemaan vierustovereiden kanssa, nyt mulla onkin kutsu mennä tutustumaan Derbyn uuteen fried chicken paikkaan jonka vierustoverini oli juuri avamaassa. Minua hymyilyttää vieläkin nuo lentokonekohtaamiset, ihan eri maailma kuin Manchester-Helsinki Finnairilla väli.

Toisena esimerkkina toimikoon keskiviikko-päivä jolloin sain luultavasti jonkun (onneksi lievän) vatsapöpön ja olin vuoteenomana koko päivän. Ei tullut kuuloonkaan että minut olisi jätetty omaan hotellihuoneeseen päivän ajaksi kun muut lähti turisteilemaan vaan minut kuskattiin ystäväni ja hänen vanhempiensa kotiin. "Ihan vain varmuuden vuoksi". Siellä sitten ystäväni ihana äiti piti huolta minusta koko päivän. Iltapäivällä taloon pelmahti koko suku joka ihmetteli ja voivotteli miten he saisivat minut parantumaan. Jossain muussa tilanteessa tälläinen voisi olla aika akward, mutta ystäväni on todella läheinen ja tunnen hänen perheensä hyvin joten menin ns.mukana ja yritin pitää mahdollisimman vähän ääntä.

Ylipäätänsä jutun nimi oli se, että jos ehti edes hiiskahtaa tai pipahtaa kuinka olisi kiva tehdä jotain....No yleensä se pantiin heti toimintaan (tosin Pakistanissahan eletään hieman eri aikaa kun Briteissä, kaikki yleensä tehdään pari tuntia myöhemmin kun ollaan sovittu). Eräs ystäväni sukulainen oli luennoitsija paikallisessa yliopistossa ja hän opettaa arkkitehtuuria. Me taidettiin tiistai-iltana mainita että olisipa hauska nähdä paikallista yliopistoa ja seuraavaksi meidät olikin kutsuttu hänen luennolleen seuraavaksi aamuksi. Aamulla matkattiinkin yliopistolle. Pari hänen opiskelijaansa oli vastassa opastamassa meitä ja sitten meille näytettiinkin yliopistoa ja luento sattui juuri kätevästi käsittelemään Eero Saarisen töitä! Me myös jouduimme esittelemään itsemme luokalle ennen luennon alkua ja myös meiltä sai esittää kysymyksiä :) Todella hauska kokemus ja mielestäni se on mielenkiintoista aina päästä käymään paikallisilla yliopistoilla. Tämä yliopisto oli aika uusi ja ilmeisen hyvin rankattu alallaan Islamabadissa.

Se on muuten aina kiva huomata kuinka samanlaisissa ongelmissa opiskelijat kamppailee, olivat he sitten Briteissä tai Islamabadissa. Me nimittäin tavattiin juuri viimeisen vuoden opiskelijoita joiden valmistuminen häämötti jo nurkan takana ja he tietenkin kaikki pohtivat mitä he haluavat tehdä valmistumisen jälkeen. Kuulostipa tutulta...

Tämä taisi olla sitten sarjassaan viimeinen Pakistan/Islamabad aiheinen postaus, nyyh, voisin lähteä jo takaisin sinne! Nyt onkin sitten viimeistään aika palata niihin arjen rutiineihin (ja ehkä myös purkaa se matkalaukku)...

Kaikki postauksen kuvat ovat yliopistolta.